Täydellisyyttä ei ole olemassakaan. Saati sitten täydellistä rikosta. Vai onko sittenkin?
Alfred Hitchcockin ohjaama trilleri starttaa klassisesta kolmiodraama-asetelmasta ja päätyy lopulta Agatha Christie –stooreja henkivään loppukliimaksiin. Tähtinä viiskytluvun leffan kultateoksessa hääräilevät Ray Milland, Robert Cummings sekä tietenkin samana vuonna (1954) myös toisessa Hitch-leffassa (Takaikkuna) loistanut Grace Kelly.
Hitchcock on tapansa mukaisesti tahtonut tehdä jotain erikoista perusduunin lisäksi, ja niinpä Täydellinen rikos on kuvattu 3D:nä. Muutenkin nähdään kätevää kikkailua kuten esim. sädehtivän Kellyn vaatteiden tummeneminen suoraan verrannollisesti tarinan juonen syvenemiseen nähden.
Täydellisessä rikoksessa on paljon aineksia ihan täydelliseen katseluelämykseen, mutta muutama vähintäänkin hassu kohtaus vesittää moisen aikeen (niin käy tosin monille täydellisyyteen pyrkijöille… esim. rikoksen saralla). Pulssinkohottajiksi tarkoitetut, ja kai aikoinaan sitä olleetkin, kohtaukset täytyy katsoa pilke silmäkulmassa ja myös loppukohtauksen alleviivaaminen sekä rautalangasta vääntäminen ovat kuin Hollyspektaakkeleiden twisteissä pahimmillaan. Onneksi ennen pitkitettyä loppua pätevä näyttelijäkaarti on tehnyt murhaavan hyvää jälkeä.
Täydellistä rikosta voi kutsua klassikoksi useastakin perspektiivistä tarkasteltuna: nuori Grace Kelly on upea ilmestys, Frederick Knottin pohjateos/käsikirjoitus toimii käänteissään paremmin kuin hyvin (vaikka sittemmin samantyyppistä stooria on kyllä nähty) ja parhaimmillaan meno on oikeasti jännittävää. Ysäri-remaken keräämä jopa liioitellun negatiivinen palaute kertonee sekin osaltaan minkämoisesta kulmakivestä Dial M for Murderin kohdalla puhutaan (=The Mestarin töihin ei kosketa!?).
