Liekö Lewis Teague jopa tajunnut kuinka tahattoman hupaisan leffan tuli luoneeksi Cujosta (1983), mutta ainakin seuraavassa leffassaan, ja jälleen Stephen Kingiä versioidessaan, hän päätyi tahallisesti (kauhu)komedian poluille. Kolmesta segmentistä koostuva Paholaisen silmät eli Cat’s eye on piristävän rento poikkeus pöhköön 80’s-henkiseen kauhuun.
Quitters Inc.
Jo ensimmäisen segmentin avausminuutit kertovat, että tarinat yhteen nivovan kissan silmäkulmassa on pilkettä: Cujosta tuttu koirapahanen ravaa ruutuun jahtaamaan kieroutuneiden stooriemme todistajaa! Ja hetkeä myöhemmin Dick Morrison (loistavasti osansa vetävä Woods) marssiikin tekemään käännettä elämäänsä eli lopettamaan tupakanpolton Quitters Inc. -firmaan. Harmi, että hän alkaa syöpää ehkäisevän taistelunsa tyystin väärästä firmasta ja riskeeraa kaiken: katsojat ainakin saavat kokea freshin puolituntisen, joka tuo mieleen sekä Lapinlahden Lintujen mainion V*ttuilupuhelin-sketsin että nikotiinilaastarimainoksen.
The Ledge
Kakkososanen on huomattavasti edeltäjäänsä tylsempi, joskin korkeanpaikankammoa poteville on luvassa hikisiä hetkiä. Tennisheebo Johnny Norris (Hays) keikuttelee itseään pilvenpiirtäjän reunoilla ja sadistisetä Cressneriä senkun naurattaa. Lisäksi mukana on oivan itseironinen Christine – tappaja-auto –viittaus. Ja kisu senkun seuraa leikkiä aitiopaikalta.
The General
Päätösjakso päästää vauhtiin vuotta aiemmin King-leffadebyyttinsä tehneen Drew Barrymoren (joka toki on kipaissut ruudussa aiemmissakin segmenteissä). Karkulaiskatti matkaa keskelle perheidylliä ja lelumonsterin riivaaman Amandan luo. Aihe on siis hieman käytetty, mutta toisaalta kissan ja pikkuhirviön lopputaistossa on samaa pahanilkistä hellyttävyyttä mitä esim. Riiviöissä. Kohtaus, jossa Drew’n varpaat pilkistävät peiton alta ja Örrimörri lähestyy, pistään erityisesti (kissan?)silmään, sillä Stephen King on itse haastattelussa kertonut ”peittävänsä aina nukkuessaan varpaansa, etteivät mitkään hirviöt hyökkää”…
Kuten sanottua, Cat’s eye rikkoo sopivasti totutun King-tyylin rajoja. Ensinnäkin se ei miltään asteikolta ole K16-statukseensa oikeuttavaa menoa, mikä on vain positiivista, sillä niin moni leffa on turhiin shokeerausyrityksiin kaatunut. Ja tohdinpa sanoa, että Teaguen kaltainen jätkä olisi ainakin kaatanut kaiken hampaat irvessä -kauhistelun – ja ryminällä. Toiseksi stoori on hyvin rytmitetty ihan pari kertaa sopivasti soivasta Sting-laulusta lähtien. Suomennosta ei voi ymmärtää (kenties pointti alkuperäisteoksiin?), mutta mitäpä siitä, kun yleismeininki on näinkin piristävää. Edes lopputekstien aikana raikaava Ray Stevensin nimikkotunnari ei pääse haittaamaan.
