“Garbo puhuu! Garbo nauraa!” Nämä ovat tunnettuja iskulauseita markkinoimaan tarunhohtoisen Greta Garbon ensimmäistä komediaroolia, mutta kyllä päällimmäisin asia, mikä Ernst Lubitschin Ninotchkasta jää mieleen on, että Garbo Hallitsee.
Pariisiin saapuu Ninotchka (Garbo), “ratas evoluution koneistossa.” Kolme bolshevikki-lähettilästä ovat myymässä kaupungissa majailevan herttuattaren jalokiviä. Herttuatar katsoo kuitenkin, ettei tahdo jalokiviään myytävän, ja lähettää itselleen läheisen kreivin (Melvyn Douglas) hidastamaan kauppoja. Ninotchka on paikalla pelaamassa pottia takaisin Leninin lämpimiin helmoihin. Kaikki tämä on enimmäkseen vain väline, jotta vastakohtaiset kulttuurit voivat kohdata toisensa ja edustava elokuvaromanssin arkkityyppi kukoistaa ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Ranskassa.
Ninotchkassa liikutaan vaarallisella alueella. Kuinka 2000-luvun tällä puolen tulisi muka ottaa tosissaan jäykkää, aksentilla puhuvaa neuvostovirkamiestä länsimaisen vapautuneisuuden keskellä? Tyyppiä, jolle tehokkuus on ensisijainen arvo ja tunteet pelkkiä kehon kemiallisia harhoja. Siltikään James Bondinsa, Rambonsa ja Indiana Jonesinsa katsonut ei osaa odottaa, että kiintiöstä löytyy tilaa vielä yhdelle stereotyypille rakkaasta itänaapurista. Kapitalistisiat saavat kuulla matalan mielipiteen itsestään tämän joka toisessa lauseessa. Ylemmyys muita kohtaan ei kuitenkaan vuoda tuomitsevissa lausunnoissa tarkoituksellisen nokkelien loukkausten tasolle – se olisi itsekästä omantunnon kohottamista muiden kustannuksella ja hukattua tehoa. Mielessä käy, että kansainvälistä selkkausta setvimään lähetetty nimikkohahmo vain vedättää kaikkia, mutta se on vain osa tämän maukasta arvaamattomuutta. Niin surrealistiselta kuin se saattaa kuulostaa, on jopa helppo nähdä, kuinka suoraan Arnold Schwarzeneggerin Ivan Danko Punaisessa vaarassa on mallinnettu Garbon viimeisestä roolista. Terminaattoriakin siinä voi nähdä, vaikka Terminaattori onkin rinnalla ällösentimentaalinen.
Päivänselvä jännite kylmäkiskoisen Ninotchkan hahmossa on tietty odotus siitä, milloin jäätävä pokeri pettää. Se ei vielä ole minkään maailman uutisen arvoinen; sehän paljastetaan jo mainos-sloganissa. Vaan se tapa, millä se pettää – siihen on vaikea varautua. Jopa katsoja, joka ei Greta Garboa ennestään tuntenut, tajuaa sen nähdessään, miksi Garbo oli arvokas nimi kannettavaksi. Sen tajuaa sisäelimissä, eikä vain älyllisesti. Paheksuvaan alaviistoon kääntyneet kulmat eivät enää koskaan näytä paheksuvilta ja naurun leveäksi venyttämät suupielet voisivat valaista puoli Pariisia.
Hauska deadpan-Ninotchka on enää lämmin Ninotchka.
Tämä ei tarkoita, etteikö Ninotchkan pettämättömän viileällä puolella minästään olisi paikkaa tarinassa myöhemmin, mutta se ei ole itseään toistavaa. Se maalaa vain lisää näkyväksi hahmoa laittamalla tämä tilanteeseen, jossa aiemmin puolustuksena toiminut kova pinta muotoutuu uusiin merkityksiin.
Lämmin Ninotchka on enää deadpan-Ninotchka.
Todelliset autenttisuuden sanansaattajat saavat toki syytä tarttua Hollywoodin parantumattomaan virheeseen laittaa kaksi samaa kieltä puhuvaa ulkomaalaista keskenään puhumaan murrettua englantia, mutta silloin katse tulee suunnata kaikkialle muualle kuin lingvistiikkaan. Ninotchkan rentoutunut elekieli ja puhe luovat viimeistään tässä vaiheessa kokonaisen tilanteen mukaan minäänsä vaihtavan henkilön. Alun Ninotchkasta muistuttaa enää matalaääninen aksentti, mutta se muistuttaa myös kaikista niistä kerroksista, joiden läpi näemme viimeisen Ninotchkan.
Elokuvahistorioitsijat osaavat eittämättä laittaa nauravan Ninotchkan kontekstiin Garbon julkisuus- ja valkokangas-imagon kanssa perustellakseen elokuvan merkitystä, mutta välttämätöntä se ei ole. Tarpeetonta hurskastelua on niin ikään tämä minun analyyttinen erittelynikin, koska ei leffa vaadi sitä. Osansa tarinassa pelaa myös 1900-luvun alun maailmanpoliittinen tilanne, mutta Ninotchka ei varsinaisesti ole instrumentti mielenosoituksille tai opettamiselle. Tosin tästä saadaan kehys käänteelle, joka orgaanisesti ja helppotajuisella tavalla kiepauttaa tarinan kulkua muulla kuin kuluneella väärinkäsityksellä romanttisen parin välillä. Muuten asioille ja esineille luodaan itseään syvempiä merkityksiä ja niihin palataan tilanteissa, jotka saavat katsojan tuntemaan itsensä sisäpiiriläiseksi. Hyväksi havaitut kirjoittamisen jipot ovat syystäkin edelleen käytössä.
Nauru ja huumori eivät ole pelkkiä päähahmoa määrittäviä piirteitä, vaan teeman kannalta keskeisiä lankoja, jotka sitovat pakettia yhteen. Nauru ja naurunalaisuus ovat Ninotchkassa molemmat turhan arvokkuuden suojakilpeä murtavia voimia, jotka kaunistavat ihmistä. Kihertely päivän vanhalle vitsille ja kiintyminen hölmöihin, joita aiemmin katsoi nenänvartta pitkin, tekevät meistä virheellisiä. Elokuva itsessään on samaa maata: se on ihmisille tehty elokuva, joka pitää itseään vähemmän tärkeänä kuin todella on.
Eniten tässä kärsivät kaikki, jotka yrittävät pitää kiinnostusta yllä sitä kriittistä ensimmäistä varttia, joiden painoarvoa katsojan keskittymiskyvyn kannalta kaikki elokuvantekijät pitävät evankeliumina. Siinä ei ole Greta Garboa. Melvyn Douglas voisi tehdä elämänsä roolin, eikä tästä silti olisi saamaan silmiä irti Garbosta.
Ihana nainen.
