Loistavan Do The Right Thing-elokuvan myötä ohjaaja Spike Lee loikkasi aikoinaan kertaheitolla elokuvia katselevan maailman tietoisuuteen. Viimeistään Denzel Washingtonin tähdittämä Malcolm X varmisti Spike Leen aseman jonkinasteisena mustan väestön esitaistelijana. Miehen ura on edennyt näihin päiviin saakka tasaisen epätasaisena, ja vuonna 2002 Lee teki paluun raskaaseen sarjaan syyskuun 11. päivän jälkimainingeissa valmistuneella 25th Hour-leffalla.
25th Hour on suhteellisen epätyypillinen draama yksilön tekojen seurauksista. Elokuva esittää rohkean epäluottamuslauseen jatkuvissa muutospaineissa painiskelevalle New Yorkille, mikä on melkoisen merkillepantavaa ottaen huomioon leffan julkaisuajankohdan. On itse asiassa hämmästyttävää, kuinka vähän kohua kyseinen elokuva lopulta herätti, sillä raina sisältää mm. autenttista kuvamateriaalia itse “ground zerosta” eli kaksoistornien katastrofipaikalta. New York, tämä multietninen metropoli siis tarjoaa näyttämön tapahtumille, jotka kertovat huumediileri Montyn ratkaisevista hetkistä. Tämän enempää 25th Hourin juonesta ei kannatakaan kertoa, sillä mitä vähemmän leffasta tietää sen alkaessa, sitä parempi. Edes takakantta ei parane lukea, jos 25th Hourista haluaa saada kaiken irti.
25th Hourin näyttelijäkaartti on häkellyttävän hyvä, ainakin paperilla. Edward Nortonilta on luonnollisesti aina lupa odottaa laatua, samoin Philip Seymour Hoffmanilta. Hieman yllättäen todellinen helmisuoritus tulee kuitenkin kohtuullisen tuntemattomalta taholta. Kieroutunutta karismaa uhkuva Barry Pepper nimittäin intoutuu nuutuneen Wall Street-juipin roolissaan sellaiseen hurmioon, että jopa Norton uhkaa jäädä jalkoihin. Ja jos yllätyksistä puhutaan, niin pakko on mainita myös Rosario Dawsonin nimi. Allekirjoittanut ehti jo surkean Men In Black II:sen perusteella tuomita tämän neitosen turhaksi tapaukseksi, mutta Dawsonin roolityö 25th Hourissa on varsin lupaava. Hyvässä vedossa ovat myös sivuroolien Anna Paquin ja Brian Cox, jotka saapuvat näyttelemään varsin merkittävää roolia päähenkilöiden elämässä.
Ohjaajan pallilla Spike Lee on suurkaupungin sykkeessä kuin kotonaan. Nopeiden leikkausten vastapainoksi Lee antaa kuvien viipyillä joskus erittäin pitkäänkin. Ratkaisu antaa rutkasti liikkumavaraa osaaville näyttelijöille, jotka puolestaan ammentavat herkullisia vuoropuheluita David Beniofin kyhäämän käsikirjoituksen pohjalta. Kannattaa erityisesti pitää silmällä Barry Pepperin ja Philip Seymour Hoffmanin roolihahmojen ensitapaamista. Dialogi viiltää ajoittain terävästi, ja muutenkin leffassa päädytään pariin otteeseen lähes pulp fictionmaisiin keskusteluihin koskien mm. sinkkumiehiä ja kuolevia koiria.
25th Hour on laatudraamaa, joka kuitenkin lähes käsittämättömästi onnistuu hukkaamaan parhaan teränsä matkan varrella. Ne maukkaimmat koukut ja kikat puuttuvat, ja tämä estää leffaa murtautumasta todelliseen eliittiin. 25th Hour tyydyttää varmasti vaativammankin katsojan, mutta mitenkään erityisen inspiroivaksi tätä elokuvaa ei voi parhaallakaan tahdolla kutsua.
nimimerkki: esimies
