Spike Jonzen kaksi edellistä kokopitkää (Being John Malkovich ja Adaptation) olivat kaikin puolin niin omalaatuisia, aitoja ja monitahoisia leffoja, että odotukset kolmatta ohjausta kohtaan olivat varsin epärealistiset. Osa karisikin pois, kun ilmeni, ettei Jonzen uusin projekti olisikaan käsikirjoitusguru Charlie Kaufmanin kynäilemä, vaan filmatisointi Maurice Sendakin 60-luvulla tekemästä lasten kuvakirjaklassikosta.
Epäluulot sikseen: seitsemän vuoden odotus kannatti. Hassut hurjat hirviöt on Totoromaisen maaginen ja kaikkea sitä, mikä tekee Jonzesta Jonzen. Kertomus tottelemattomasta 9-vuotiaasta, joka karkaa kotoa ja purjehtii monikarvaisen ystäväjoukon asuttamalle saarelle, ei ole erityisen juonivetoinen, mutta sisällöltään ajaton ja toteutukseltaan kaikin puolin upea. Sulokkaasta ulkomuodostaan huolimatta elokuva käsittelee lapsuuden pelkoja suoraviivaisen rehellisesti ja välillä jopa julmasti; maailma on usein ristiriitainen ja epäreilu, eikä mielikuvitukseenkaan voi paeta loputtomasti. Juuri Miyazakin lastenelokuvien tai Gilliamin Time Banditsin tapaan kokonaisuus on kyllä helposti lähestyttävä myös hieman päähenkilöä nuoremmille, mutta tietyt asiat auennevat vasta myöhemmin. Yleisöä ei missään nimessä aliarvioida, ja leffalla onkin täysi potentiaali ravisuttaa vahvasti myös aikuiskatsojia. Jonze on itse huomauttanut, ettei tähdännyt tekoprosessilla millään muotoa ”lastenelokuvaan”, vaan ”elokuvaan lapsuudesta”. Siksi ote lieneekin niin välitön ja samastuttava.
Vaikka hurjien hirviöiden kasvot on toteutettu osittain tietokoneilla, ulkoasussa on miellyttävää käsityöhenkisyyttä. Olennot on tehty ensisijaisesti jättipuvuilla ja animatronic-tekniikalla, mikä lisää aitouden tuntua yllättävän paljon; kun päähenkilömme Max rähisee luonnossa kaksi kertaa itsensä kokoisten karvaturrien kanssa, kohellus todellakin on hurjan fyysistä. Cameronin Avatar – viidakkojuoksuleffa ja ala-aste-skenen kova sana epäilemättä sekin – on visuaalisuudeltaan niin kaunis kuin maailman kalleimmalta leffalta voi odottaa, mutta toimintakohtauksissaan se kalpenee Hassuille hurjille hirviöille auttamatta.
Näyttelijäsuoritukset ovat tasaisen vahvoja ja etenkin päähenkilöä esittävä Max Records nähtäneen valkokankaalla vielä moneen otteeseen. Hirviöiden ääniksi on kerätty melko nimekäs kaarti, mutta kukaan ei onneksi staraile turrien takaa, vaan hahmot tuntuvat luontevilta. Tähän lahjakkaaseen joukkoon kun vielä lisätään Yeah Yeah Yeahs –yhtyeen solisti Karen O:n maanläheinen musiikki, alkaa leffa todella elää ja nousta suuremmaksi kuin osiensa jo merkittävä summa. Lopputekstien rullatessa, lapsikuoron tavatessa yhdessä L-O-V-E, olo on pörröinen ja maailma astetta parempi.
On sanomattakin selvää, että aion aivopestä kaikki sukulaisten ja tuttujen muksut Hassuilla hurjilla hirviöillä heti tilaisuuden tullen – joskin olen samalla katkerasti kateellinen heille siitä, että saavat nähdä sen ensimmäistä kertaa lapsina. Uskon, että tässä on leffa joka kestää sukupolvelta toiselle ja tullaan vuosikymmenien päästä nostamaan esimerkiksi siitä, että ”meidän aikanamme vielä osattiin”.
