Vaikka elokuvia on tullut katseltua liukuhihnalta vuosikausia ja erilaiset maratonit ovat kuuluneet harrastuksiin ties kuinka kauan, on aina välillä hauska huomata maailmasta edelleen löytyvän kiinnostavia yksilöitä ja niiden tekijöitä, jotka olen syystä tai toisesta täysin onnistunut sivuuttamaan.
Katorgalla eli Kuritushuoneella on vieläpä varsin mielenkiintoinen historia, joka sivuaa ihan suomalaistakin kulttuurielämää. Kyseessähän on siis Juli Raizmanin, jo aiemmin useiden arvostelujen verran käsittelemäni Jakov Protazanovin silloisen oppilaan ja avustajan, avantgardistinen irtiotto oppi-isänsä konservatiivisesta tyylistä lähemmäs Dziga Vertovin ja Aleksandr Dovzenkon samoihin aikoihin tehtyjen elokuvien henkeä. Raizman nousikin myöhemmin kotimaansa elokuvantekijöiden eturintamaan, jatkoi menestyksekästä uraansa aina 80-luvun puoliväliin asti ja eli vielä näkemään sosialismin romahduksenkin.
Suomeen tämä liittyy sikäli, että 30-luvulla kotomaassamme toimi muun sivistyneen maailman mallin mukainen kulttuuriväen oma elokuvakuvakerho Projektio, joka erikoistui ulkomaisen laatuelokuvan maahantuontiin ja erilaisiin näytöksiin. Tämän kyseisen teoksen näytöksen johdosta tuo jalo putiikki pantiin poliisin toimesta matalaksi epäiltynä vallankumouksellisesta vasemmistolaisesta toiminnasta, 30-luvun suomalainen suhtautuminen puna-aatteeseen kun oli tunnetusti suhteellisen nuivaa, kiitos reilu vuosikymmen aiemmin päättyneen verisen sisällissodan ja silloisen voimakkaan kansallishenkisen liikehdinnän.
Mitä itse elokuvan tarinaan tulee, kyseessä on kuvaus tsaarin vallan viimeisten vuosien sorretun proletaarin täyttämästä siperialaisesta vankileiristä, jonne saapuu uusi ja sadistisempi johtaja poliittisia vankeja kiusaamaan. Johtavaa vanginvartijaa esittävä aina niin persoonallinen Vladimir Taskin huvitti ainakin itseäni kaikella ylinäyttelyllään ja ylidramatisoinneillaan, mutta muuten varsin tuttu sanoma ei varsinaisesti herättänyt sen suurempia tuntoja.
Jos tämä leffa jostain syystä kannattaa katsoa, niin visuaalisen puolen vuoksi. Kuritushuone ei todellakaan ole mikään uusi [movie]Panssarilaiva Potemkin[/movie] tai [movie]Mies ja elokuvakamera[/movie], mutta erilaisia tyyliteltyjä varjoja, vauhdikkaita montaasileikkauksia ynnä muuta kokeellista neukkuestetiikka katsoo enemmän kuin mielikseen. Kun tässä vielä olisi ollut kunnon tekstityksetkin, olisi ehkä voinut saada tarinastakin enemmän irti.
Varsin pätevä, muttei mikään kuninkuusluokan propagandaelämys. Sanotaan diplomaattisesti vaikka katsomisen arvoinen.
