Joskus kansalaisuus on tärkeämpää kuin mikään muu. Cahit (Birol Ünel) on nelikymppinen juopporetku joka tapaa nuoren Sibelin (Sibel Kekilli) sairaalassa. Molemmat ovat yrittäneet päättää elämänsä. Sibel ei kestä vanhoillista perhettään, joka ei anna hänen elää kuten tyttö tahtoisi, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa jatkuvaa bailaamista ja yhdenyönjuttuja. Vaikka Cahit on kaukana unelmavävystä Sibelille tärkeintä se, että mies on syntyjään turkkilainen. Tyttö tietää, että jos menee naimisiin turkkilaisen miehen kanssa, perhettä ei enää kiinnosta mitä hän sen jälkeen elämällään tekee. Cahit ei kuitenkaan innostu Sibelin kosinnasta, mutta tyttö saa miehen suostuteltua, ”jos ei lahjonta niin sitten uhkailu” –tyylillä. Sibel painottaa että liitto on todellakin vain kulissi, jonka päätarkoitus on se, että tyttö saa tehdä mitä haluaa. Bonuksena Cahit saa ilmaisen siivojaan lääväänsä, halusi tai ei.
Fatih Akın on luonut kummallisen mutta kiehtovan tarinan. Alkuasetelma on vähintäänkin masentava mutta kuitenkin Akın onnistuu luomaan jopa hauskoja tilanteita ja toivoakin saattaa välillä pilkahtaa. Etenkin Cahitin ensikohtaaminen Sibelin perheen kanssa on hauskaa katseltavaa.
Birol Ünelin esittämä Cahit vaikuttaa aluksi vain hirveältä, luuserilta, juopporetkulta, jonka voi melkein haistaa kotisohvalle asti. Ünel onnistuu kuitenkin tuomaan hahmoon jotain sympaattista, mikä on jo aika paljon vaadittu. Sibel Kekilli eläytyy nuoren tytön rooliin sataprosenttisesti. Katsoja haukkoo henkeään ja pudistelee päätään, sen verran kummallisia ratkaisuja nuori nainen välillä tekee. Motiiveja ei sen kummemmin selitellä. Ja jo alusta asti on aikalailla selkeää, että yhteentörmäyksiltä ei vältytä. Osa törmäyksistä on pehmeämpiä ja saattavat herättää hilpeyttäkin, ja toisilla taas on kohtalokkaampia seurauksia.
Tämä Berliinin elokuvajuhlilla Kultaisen Karhun voittanut elokuva jää taatusti mieleen. Itsetuhoisia ja tuulella käyviä pariskuntia on nähty ennenkin, mutta Akin tuo kuvioon kiinnostavien kulttuurillisten seikkojen avulla elokuvaan tuoreita aineksia. Elokuvan alkuasetelma on myös sen verran outo, että harvoin tällaista edes näkee. Vaikka hahmot ovat jopa liioiteltuja heidän tunteensa tuntuvat kuitenkin aidoilta. Suoraan seinään lunastaa nimensä lupauksen jo alkumetreillä ja sen jälkeen Akın vain lisää kierroksia entisestään. Myllytyksen lopuksi sitä huomaa istuvansa hiljaa ilmaa haukkoen. Loppuun varoituksen sana, jos Sibelin ja Cahitin päästää lähelleen heidän tarinansa ei hetkessä unohdu, vaan he saattavat seurata mukana pidempäänkin.
