Nyt siis luupin alla The Stone Killer, joka tunnetaan myös nimellä The Falling Bodies! Tai no, ei kyllä tunneta, mutta vaihtoehtoinen nimi nousee väkisinkin mieleen leffaa katsoessa. Jumalauta, miten monta rosvoa tässä leffassa putoaa palotikkailta/portaista/ikkunoista! Loppua kohti alkaa jo lähes naurattaa, kun nimetön nilkki juoksee katutason taistelusta haneen yläkertaan, ja katsoja alkaa jo aavistaa miksi se täytyi sinne siirtää. Ohjaaja Michael Winner on selvästi ollut mieltynyt putoavan ruumiin estetiikkaan, ja täytyy myöntää, että muutama ihan todella tyylikäs kamera-ajohan noista on saatu kursittua kokoon. Varsinkin loppuhulinoiden aikana, kun konepistoolilla läpilaskettu mafioso kompastelee läpi kattohuoneiston ikkunasta ja putoaa tusinan kerroksia aina tonttiin asti, jääden asfaltille nykimään.
Jos joku elokuvatyyli kuvastaa parhaiten 1970-luvun amerikkalaisfilmejä ja nousee ensimmäiseksi mieleen kyseisestä ajanjaksosta puhuttaessa, niin yrmeät rikostrillerit. Dirty Harry, The French Connection, Serpico, Chinatown ja monet muut klassikot jäivät elämään ja keräävät ylistystä vielä tänäkin päivänä. Syystäkin, tietysti. Edeellämainittujen innoittamana tämäntyylisiä pätkiä putkahteli joka tuutista, vaihtelevalla menestyksellä, ja usein kyse oli enemmänkin päärooliin hommatun kovan kaverin tähtistatuksen ja 60-luvun vuosista selvästi muuttuneen väkivaltakuvauksen eksploittaamisesta kuin kovinkaan osaavasta elokuvantekemisestä. Vai kuka muka voi tosissaan väittää John Waynen McQ:n tai Paul Newmanin Lew Harperin nousevan tähän kehuttuun ykköskaartiin, ihan vain näin muutamia mainitakseni?
Sitten on tietysti vielä filmejä, jotka pääsevät lasauttamaan katsojaansa pajavasaralla vastapalloon täysin nurkan takaa. Leffoja, joilla on jonkinmoinen kulttistatus ja omat faninsa, mutta joita suuri yleisö ei muista ja jotka eivät koskaan saaneet samalla tavalla omaa paikkaansa popkulttuurin tilkkutäkkitaivaalta, vaikka laadullisesti eväitä sinne olisikin ollut. Tappakaa Charlie Varrick!, Walking Tall, Across 110th Street. Ja tämä pläjäys.
The Stone Killer ei suinkaan ole täydellinen pätkä. Sen juoni on melko korkealentoinen ja kaukaahaettu, Likaisen Harryn tai Serpicon pinnan alla kulkeneet yhteiskunnalliset teemat loistavat vain poissaolollaan eivätkä sen henkilöt kehity elokuvan aikana mihinkään suuntaan. On jopa huvittavaa, miten jokaisen hahmon määrittelevät luonteenpiirteet ja heitä ajavat motiivit tuodaan esille lähes välittömästi hahmoja esitellessä; ”Kid’s got a big gun.”, toteaa uniformupukuinen kyttä Bronsonin esittämälle, kuumapäiselle ja keinoja kaihtamattomalle poliisietsivälle leffan alussa Charlien saapuessa paikalle piiritystilanteen ollessa käynnissä. ”And a small future.” vastaa Charlie, astelee yksin revolveri kourassaan sisälle piiritettyyn taloon ja minuuttia myöhemmin 17-vuotias murhaepäilty on leffan nimen mukaisesti teilattu (ja tietysti pudonnut korkealta). Jazzista diggaileva homoseksuaali pahishahmo tavataan jammailemassa ilman paitaa törkyisessä hotellihuoneessa musan tahtiin, koko leffan läpi kaiken mokaava Charlien alainen esitellään pidätystilanteessa rasistina ja sadistina jota kannattaa inhota, jne.
Suoraviivaisuus on muutenkin valttia tässä filkassa. Filmillä on todellakin omat ansionsa, joista tekijätiimiä saa kiitellä. Bronsonin kanssa kuudesti yhteistyötä tehnyttä Winneriä ei koskaan tunnettu kaverina joka leffoissaan säästelisi iskuja, eikä hienostelun vaaraa ole tälläkään kertaa. Toimintaa on paljon ja se on iskevää, räjähtävää ja väkivaltaista. Kamera-ajoin, zoomauksin ja leikkauksin Winner luo karulle kuvastolleen hengästyttävän tyylikkään elinympäristön joka jälleen muistuttaa katsojaa siitä, miten tärkeää on että ohjaaja ymmärtää genreään, tarinaansa ja omaa visuaalista silmää. Yllätyksetön ja epäuskottavakin tarina ei pääse haittaamaan lainkaan, kun kokonaisuus pysyy kasassa kovan luokan ammattinäyttelijöiden ja kapellimestari Winnerin rautaisessa otteessa. Kiinnittäkää huomiota siihen, miten kuvat on sommiteltu leffassa; miten kuvakulmat ovat äärimmäisen huolellisesti valittuja, miten yksityiskohdat korostuvat kuin huomaamatta. Taka-alalla ja kulmissa tapahtuu tässä filkassa varsin paljon. Varsinkin puolenvälin paikkeilla nähtävä autotakaa-ajo sekä loppupuolen kaksi taistelujaksoa, autiomaassa ja New Yorkissa, ovat aivan mestariluokan taidonnäytteitä toimintafilmikuvauksen saralla.
Ja itse Bronson on kympin vedossa. Kivikasvoinen komisarionkutale käy yksin taistoon koko järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan ja pitää toisella kädellä etäällä niskaan hengittäviä byrokraatinpaskiaisia ja oman laitoksen täysin ammattitaidottomia imbesillejä, jotka tunaroivat minkä ehtivät. Ei oo helppoo olla Elvis, eikä varsinkaan Bronson. Kivinyrkein, ilkeällä asenteella ja isolla revolverilla varustettuna Charlie kuitenkin pelastaa päivän jälleen kerran. Taustalla soi Lalo Schifriniä mukaileva takaa-ajofunk, alkutekstit lyödään vastustamattomasti tunnelmaan virittävällä vaaleanpunaisella fontilla ja muutenkin meininki on kaikin puolin äärimmäisen nautittavaa. Mahtava elokuva!
