Sinkkuus. Ylipaino. Alkoholi. Tupakka. Juhlinta. Bridget Jonesin (Renée Zellweger) elämä on täynnä ongelmia, mutta onneksi hän saa purkaa niitä edes omaan päiväkirjaansa nimikkoelokuvassaan Bridget Jonesin päiväkirja, jonka on ohjannut Sharon Maguire. Kolmekymppinen päähenkilö on kyllästynyt tylsään elämäänsä ja päättää muuttaa kaiken kertapäätöksellä. Mikä onkaan parempi ratkaisu kuin iskeä oma pomonsa Daniel (Hugh Grant) ja rynnätä suinpäin suhteeseen. Kuviota sekoittaa omituinen Mark (Colin Firth), joka tuntuu ilmestyvän vähän väliä Bridgetin elämään.
Elokuva on hulvaton ja harmiton sinkkutoilailu, joka innostaa yhä uudelleen ja uudelleen lukuisista katsomiskerroista huolimatta. Se perustuu Helen Fieldingin samannimiseen romaaniin, joka julkaistiin alunperin sanomalehdessä useissa pätkissä. Tarinan siirtäminen valkokankaalle on onnistunut lähes täydellisesti, sillä Jones on stereotyyppinen sinkkunainen, joka mokailee sosiaalisissa tilanteissa, päästelee suustaan välillä sopimatonta puhetta, käyttää liikaa alkoholia ja tupakkaa sekä tuntuu välillä olevan epävarma, mitä oikeasti haluaa. Yhtä stereotyyppisiä ovat hänen ystävänsä, jotka tukevat häntä vaikeina hetkinä ja yrittävät piristää häntä parhaansa mukaan tarpeen vaatiessa.
Elokuva tarjoaa hauskan katselukokemuksen, joka perustuu tilannekomiikkaan – Bridgetille sattuu ja tapahtuu. Hänen hahmoonsa on helppo samaistua, koska hän ei ole täydellinen missin kaltainen nainen, vaan ongelmia magneetin tavoin keräävä sählääjä. Myös sarkasmi, joka kohdistuu häneen itseensä, on erittäin viihdyttävää. Tarina on luonnollisesti ennalta-arvattava, mutta se tuo jollakin tapaa turvallisuutta elokuvaan, koska kokonaisuus pysyy niin paremmin kasassa. Romantiikkaa on sopivasti, eikä se tunnu liian siirappiselta, vaan huumori on muistettu pitää mielessä jokaisessa kohtauksessa – tosin sopivasti, eikä yliampuvalla tavalla.
Näyttelijät onnistuvat yllättävänkin hyvin. Grant on tunnettu lällärielokuvistaan, joten on mukavaa vaihtelua nähdä hänet “pehmokoviksen” roolissa. Firth on suloinen ja ujo naistenmies, joka näyttelee tässä elokuvassa erityisesti katseellaan. Myös Zellweger tekee vakuuttavaa työtä ja onnistuu näyttelemisellään kipeyttämään katsojien naurulihaksia. Kolmikko toimii hyvin yhdessä, eikä heidän työskentelystään oikeastaan miinusta löydy. Yksi parhaiten mieleen jääneistä kohtauksista on miesten välinen tappelu, jonka taustalla soi kappale “I believe in a thing called love”.
Jos haluaa katsoa romanttisen komedian, sen kuin kävelee kauppaan ja valitsee sadoista vaihtoehdoista jonkun. Jos taasen haluaa nähdä hyvän saman genren leffan, valinnanvara pienentyy hurjalla prosentilla ja ainakin oma ehdotukseni kääntyy nopeasti tämän rainan suuntaan. Suosittelen elokuvaa jopa mieskatsojille – ainakin siitä syystä, että he voisivat aavistuksen verran paremmin ymmärtää naisia. Toisaalta on suhteellista ja osittain myös mielipidekysymys, kuinka hyvin Bridget Jones kuvaa kolmekymppistä keskivertonaista.
