Koirat ovat ihmisen parhaita ystäviä, ainakin näin kirjoja lukeneet väittävät. Koiralle voi myös opettaa temppuja. Tätä ihmisen parasta ystävää voi myös kouluttaa haluamaansa suuntaan. Koira tottelee isäntäänsä. Parhaimmillaan se suorastaan palvoo herraansa. Maailmassa on kuitenkin paljon kurjia ihmisiä, jotka käyttävät koiransa hyvyyttä pahuuteen. Tästä aiheesta Samuel Fuller teki elokuvan, joka kulkee nimellä White Dog. Nimestä voikin päätellä, että kyseessä on valkoinen koira. Fiksuimmat ehkä jo ymmärtävät mitä tuolla valkoisuudella haetaan. Kyseessä on siis valkoinen saksanpaimenkoira, joka on koulutettu hyökkäämään mustien ihmisten kimppuun. Rumemmin sanottuna kyseessä on rasistikoira.
Julie Sawyer (McNichol) ajaa öisellä tiellä vahingossa koiran päälle. Hätääntyneenä hän toimittaa koiran eläinlääkäriin. Koira toipuu, mutta omistajaa ei löydy mistään. Niinpä Julie päättää pitää koiran ja heille muodostuu vahva side. Koiran käytöksekseen alkaa ajan mittaan muodostua aggressiivisia piirteitä. Aluksi Julie luulee koiransa olevan niin sanottu ”hyökkäyskoira”, joka on koulutettu hyökkäämään rosvojen kimppuun. Tilanne pahenee, kun koira raatelee Julien mustaihoisen ystävättären. Tästä huolestuneena Julie haluaa kouluttaa koirastaan jälleen kiltin, jolloin eräs eläintenkouluttaja huomaa koiran olevan ”valkoinen koira”, joka on koulutettu hyökkäämään mustahipiäisten päälle.
Fullerin White Dog ei ole mikään helppo tapaus. Sen tematiikka on hyvin vakava. Rasismi on nyky-yhteiskunnassa muodostunut tabuksi. Ihmisoikeuksien parantumisen myötä, rasisteja on katsottu nenän vartta pitkin. Jollain tavalla myös White Dogia katsellessa tulee sellainen tunne, että hyvänen aika, kuinka ihminen voi olla julma. On kaksi täysin eri asiaa olla rasisti ja kasvattaa lemmikistään rasisti. Ajatuksena koira, joka on rasisti kuulostaa kornilta, mutta kyllähän eläimen saa oppimaan mitä erikoisimpia asioita. Joten idea mustia surmaavasta koirasta ei ole aivan tyhjänpäiväinen. Fulller onnistuukin käsittelemään aihetta melko hienovaraisesti, vaikkei aiheessa todellisuudessa mitään kaunista olekaan.
Elikkä White Dogin viesti on voimakas, mutta rakenteellisesti se on myös nerokas. Tarinan kuljetukseen on saatu erinomainen rytmi, jonka aikana koiraan alkaa oikeasti kiintyä. Samalla sitten odottaa, että hänet saadaan niin sanotusti parannettua. Tämä tekeekin katsomisesta yhtaikaisesti koskettavaa sekä mielenkiintoista. Katsojan on helppo samaistua Julien tuskaan ja koiraa uudelleen kouluttavan mustan miehen onnenkyyneliin. Fuller on myös ryhdittänyt kokonaisuutta Morriconen erinomaisella soundtrackilla, joka tekee elokuvan katsomisesta vielä asteen verran koskettavampaa.
Edes elokuvan pääosanäyttelijät eivät sorru b-tasolle, vaan pitävät katsojan otteessa. Lisäksi itse koira on toteutettu karmivan hyvin. Kyseinen piski on koulutettu varsin hyvin. Sen ilmeet ja eleet ovat pelottavia. Harvemmin näkee näin oivallisesti koulutettua eläintä. Parastahan tässä todellakin on, että kyseessä on oikea koira, eikä mikään tietokoneella tehty möykky. Näinpä koiran pelottavuus tuntuukin vielä aidommalta. Ihmisten koiran ympärillä on helpompi näytellä ja heidänkin pelkonsa saattaa tästä johtuen olla aidompaa.
Vaikkakin kyseessä on pohjimmiltaan unohduksiin jäänyt klassikko, ei se poista elokuvan viestin merkitystä. Kokonaisuutena kyseessä on erittäin hieno kannanotto rasismia sekä eläinrääkkäystä vastaan. Nämä aiheet nivotaan hienolla tavalla yhteen, kuten sanoin – ei se koira erota hyvää pahasta. Se tottelee isäntäänsä. Niin karua kuin se onkin, niin tällaisia idiootti isäntiä on olemassa. Heille ei missään tapauksessa saisi antaa lemmikkejä, koska eläimen kouluttaminen rasistiseen tarkoitukseen on eettisesti erittäin kyseenalaista. Siksipä tämä elokuva onkin yleissivistyksen kannalta tärkeä teos. Suosittelen kaikkia katsomaan tämän ajatuksen kanssa. Kyynel jos toinenkin saattaa valua poskea pitkin, kun lopputekstit ilmestyvät ruutuun.
