Vielä yksi Sjöström-arvostelu ja minä vaikenen taas hetkellisesti. Tösen från stormyrtorpet eli kotoisammin Suotorpan tyttö sijoittuu kronologisessa mielessä aikaan jälkeen [movie]Terje Vigen[/movie]in ja Victor Sjöströmin kansainvälisen läpimurron. Teostensa kuvausoikeuksia mustasukkaisesti pantannut Selma Lagerlöf sattui niin ikään näkemään kyseisen ohjaustyön ja vakuuttui kotimaansa elokuvan mahdollisuuksista siinä määrin, että päätti siltä istumalta alkaa neuvotella kirjallisten tuotostensa filmatisointien tuottamisesta paikallisin voimin. Ensimmäiseen kunnian sai luonnollisesti Victor Sjöström itse, joka myöhemmin tulisi ohjaamaan myös Ajomiehen, kuuluisimman ja kiitetyimmän kaikista Lagerlöf-filmatisoinneista.
Tämänkertainen kertomus kuitenkin sijoittuu vielä varsin tavanomaiseen maalaisympäristöön ja varsin tavanomaisten ihmisten keskuuteen. Alussa maalaistorpan tytär haastaa perheensä painostuksesta lapsen aviorikoksen kautta kanssaan saaneen miehen oikeuteen saadakseen tältä elatusapua, mutta päättääkin myöhemmin hyvän tahdon eleenä luopua syytöksistään. Naisen eleestä innoittunut sivullinen nuorukainen liikuttuu siinä määrin, että päättää taivutella vanhempansa palkkaamaan tämän talouteensa palvelijaksi. Tarina on tässä vaiheessa kuitenkin vasta aluillaan, ja nuori mies päätyykin lopulta itse oikeuden eteen syytettynä murhasta.
Suhteessa vaikkapa äskettäin katsomaani [movie]Hänen armonsa testamentti[/movie]in Suotorpan tyttö lienee nykyään likimain yhtä tuntematon ja unohdettu teos, mutta tällä kertaa yllätys olikin suuri varsinaisen lopputuotteen osoittauduttua vähintäänkin keskinkertaiseksi tapaukseksi aikansa mittapuulla. Omaan makuuni alkuperäisteksti ei ylipäänsä yllä kantaaottavuudestaan huolimatta Lagerlöfin parhaiden tarinoiden tasolle, eikä elokuva juuri tilannetta miksikään muuta, vaan kiinnostavan alun jälkeen vähän turhankin epäintensiivinen kokonaisuus alkaa edetessään vähitellen käydä vain entistä mielenkiinnottomammaksi. Lopussa nähtävä romanttinen kuvio ei oikeasti enää jaksanutkaan allekirjoittaneen mieltä kovin liikuttaakaan.
En oikeasti tiedä mitä muuta voisin näin yksinkertaisesta teoksesta vielä erikseen uutta sanoa. Kyseessä on hyvin pitkälti keskitason Sjöström-leffa ilman tämän onnistuneimpien tuotosten voimaa ja kauneutta. Suotorpan tytön katsominen on kuin otettaan hiljalleen katsojastaan menettävän tasapaksun, hajuttoman ja mauttoman näytelmän seuraamista, sillä erotuksella että kuvauksen taso tuntuisi tällä kertaa parantuneen vielä Terje Vigenistäkin. Suotorpan tytöllä lieneekin enemmän historiallista kuin varsinaista taiteellista arvoa, mutta moneen muuhun vielä heikompaan tekeleeseen nähden sekin on jo todella paljon.
