Sam Raimi jätti oman merkkinsä supersankarielokuvien historiaan vuonna 1990, elokuvallaan [I]Darkman[/I]. Raimin teos ei ole välttämättä tehosteidensa puolesta kaikkein parasta laatua, mutta muuten se on erinomaisesti toimiva kertomus miehestä, joka haluaa kostaa oman elämänsä tuhoutumisen. Neljä vuotta myöhemmin [I]Darkmanille[/I] valmistettiin jatko-osa, mutta eihän siitä tietenkään ollut mihinkään. Nykyisin supersankarifilmien kohdalla jo tavaksi muodostuneet jatko-osat ovat joko täysin huonoja tai hyviä ja [I]Darkman II: Paluu[/I] kuuluu jälkimmäisten listalle.
Tiedemies Peyton Westlake (Vosloo) on vihdoin yhdessä kollegansa kanssa löytämässä keinon, jolla hänet saataisiin takaisin kuntoon. Westlake huomaa kuitenkin kauhukseen, että Robert G. Durant (Drake) – rikollinen, jonka hän päihitti vuosi sitten, onkin elossa. Alkaa Westlaken eli Darkmanin toinen kostoreissu, mutta Durant on vahvempi kuin koskaan…
Darkmanin hahmolle on tapahtunut suoraan sanottuna hirveitä. Ja tämä ei johdu ainoastaan ohjaajan, vaan myös nimikkohahmon näyttelijän vaihtumisesta. Siinä missä Liam Neeson tulkitsi hienosti Westlakea/Darkmania, tekee Arnold Vosloo pikemminkin säälittävän suorituksen, joka ei ole mistään kotoisin. Tämän vuoksi Darkmania ei voi enää kutsua minkääntyyppiseksi sankariksi, vaan sirkuspelleksi, jolta puuttuu enää punainen pellenenä. Myös pääpahiksessa on parantamisen varaa. Vastus on, meinaan täysin sama kuin ensimmäisessä osassa, jolloin mitään uutta ei ole tarjolla. Ehkäpä käsikirjoittaja Steven McKaylla on vain ollut ideat niin lopussa, että on täytynyt turvautua saman hahmon uudelleen kierrätykseen.
Toimintarainana [I]Darkman II[/I] on hieman onnistuneempi, kuin supersankarielokuvana, mutta sellaisenakaan se ei yllä kovin hyväksi tekeleeksi. Toimintakohtauksista puuttuu, meinaan kaikki jännite ja omaperäisyys, jonka Raimi hallitsi lähes täydellisesti omassa leffassaan. Sitä paitsi toimintaa on muutenkin sen verran niukasti, että kaavamainen tarina ja kuiva dialogi rupeavat tylsistyttämään aina vain enemmän.
