Jos King Kong vuodelta 1933 on apinaelokuvagenren kivijalka ja perusteos, lähinnä halpislänkkäreistä muistettavan Harry L. Fraserin ohjaama Valkoinen gorilla (1945) taas ei sitä todellakaan ole. Siinä, missä Bride Of The Gorilla 50-luvun puolelta edustaa erinomaista esimerkkiä hyvästä ryppyotsaisesta B-luokan gorillapukusekoilusta studioviidakon pahvilavasteissa, on Valkoinen gorilla malliesimerkki siitä toisesta ääripäästä. Sanalla sanoen Valkoinen gorilla on kovin huono elokuva.
Gorillaroolien erikoismies, Ray ”Crash” Corrigan tekee tällä kertaa tuplaroolin esittäen filmissä sekä sankaria että hirviötä. Corriganin protagonisti on perinteisten leijonien, virtahepojen ja gorillojen lisäksi mm. tiikereitä ja orankeja vilisevän pimeimmän Afrikan syvät viidakot kuin omat taskunsa tunteva eräopas, joka leffan alussa raahautuu tovereittensa luokse puolikuolleena ja alkaa kertomaan tarinaansa takautuvasti. Corriganin antagonistihahmo sensijaan on valkoinen gorilla, jota normaalit gorillat inhoavat ilmeisesti värivirheen takia.
Fraser on kuvannut pläjäyksensä käyttäen sen pohjana omaa, vuoden 1927 mykkäelokuvaansa Perils Of The Jungle, josta leikattu arkistomateriaali vie suuren prosentin filmin kestosta. Kahden 20 vuoden erolla kuvatun ja varsin erilaatuisen matskun käyttäminen päällekkäin tekee leffasta aikamoista sillisalaattia ja aiheuttaa muutamia varsin mielenkiintoisia tapahtumaketjuja leffan henkilöille. Koska suurin osa Corriganin ihmishahmon takaumamuistelusta on kuvattu 20 vuotta aikaisemmin, ei Corrigan ymmärrettävästi voi juurikaan fyysisesti osallistua tapahtumiin. Niinpä hän lähinnä piileskelee pusikossa ja keksii toinen toistaan typerämpiä syitä sille, miksi ei voi puuttua tapahtumien kulkuun ja esimerkiksi ampua villipetoja, jotka jahtaavat hänen ystäviään pitkin viidakkoa.
Elokuvallisesti Valkoinen gorilla on täysi katastrofi. Se on hutaisten kasattu stock footage-festivaali vailla kunnon juonta. Se on täynnä epäloogisuuksia sekä ammottavia aukkoja stoorissa. Sivujuonia esitellään ja jätetään auki, alkuteksteissä mainostettu ”all star cast” ei ole oikein mistään kotoisin (Crash Corrigan oli toki hieno ihminen ja kova esittämään apinaa) ja koko hommasta puuttuu punainen lanka.
Onneksi Fraser kuitenkin väistää sen pahimman mahdollisen alkuasukkaiden ansakuopan eli tylsyyden. Juuri ja juuri tunnin kestävä pätkä sisältää miellyttävän määrän apinapuvuissa haahuilua ja scream queen-kirkumista. Lisäksi on kovin virkistävää miten lajityypin normeista poiketen mukana on muitakin elukoita, vaikkakin arkistomatskuna mutta kuitenkin. Perils Of The Junglesta kierrätetty eläinmateriaali on varsin laadukasta, sitä ei käy kieltäminen. Sitten on vähän noitatohtorihommia, huikea Crash Corrigan ihmisenä vs. Crash Corrigan gorillana -taistelukohtaus ja tahattomasti aivan tyriä rytkyttävän hauska valkoinen viidakkopoika joka ratsastaa elefanteilla ja häviää leffasta yhtä nopeasti ja varoittamatta kuin siihen ilmestyykin. Kokonaisuutena kyseessä on siis varsin tyypillinen B-luokan gorillaelokuva; surkea suoritus, mutta camphuumori kukkii ja oikein asennoituvalla katsojalla on varmasti hauskaa.
