Japanilaiset kauhuelokuvat ovat nykypäivänä suurelle yleisölle tuttuja säikyttelyjä. Niiden juuret kuitenkin juontuvat hyvinkin kauas menneeseen. Ensimmäiset niin kutsutut tukkakauhut tehtiin varhain 60-luvulla tai jopa 50-luvulla. Yksi genren mielenkiintoisimpia teoksia on Nobuhiko Obayashin ohjaama House (Hausu). Vuonna 1977 valmistunut elokuva oli pitkään harvinaisuus, jota ei saanut mistään. Keräilijät olivat valmiita myymään sielunsa, jos vain saisivat käsiinsä kyseisen elokuvan. Nyt 2010-luvulla kaikki on kuitenkin toisin, kun elokuva vihdoin sai arvoisensa DVD-julkaisun.
Tarina itsessään pyörii surrealistisen huumorin sekä perinteisen japanilaisen kauhun välimaastossa. Elokuvassa tyttöporukka matkaa syrjäiselle seudulle, jossa yhden heistä täti asuu. Tämä erakoitunut pyörätuolissa viruva vanhus asuu komeassa talossa, jonne hän ottaa avosylin vastaan koko tyttököörin. Juonta ei oikeastaan ole kovinkaan paljon. Leffa seuraakin varsin tuttua ja toimivaa kauhuelokuvakaavaa kirotusta talosta. Hahmot on sikäli kirjoitettu melko heikosti, että jokainen heistä edustaa jotain tiettyä stereotyyppiä, nimeä myöden. Mukana on ”lihava” vain ruokaa ajatteleva tyttö, kamppailulajit taitava naisenalku sekä pianoa soittava koululainen.
Stereotyypit eivät oikeastaan haittaa elokuvaa ollenkaan, sillä surrealistinen ilme on niin uskomaton, että se todella saa haukkomaan henkeä. Voikin vain ihmetellä, miten tuohon aikaan on pystytty luomaan niin häiriintynyt fantasiamaailma. Mukana on jos jonkinlaista erikoisuutta. Ihmissyöjäpiano on yksi monista kummallisuuksista, kuten myös verta oksentava kissataulu. Talo on siis täynnä kaikkea eriskummallista, joka saa aikaan katsojassa paikoitellen hymyn ja toisaalta taas järkytyksen tunteen.
Samanlaista shokkikauhua House ei kuitenkaan ole kuin sen uudemmat kollegat. Se on hyvin leppoisasti rullaava kokonaisuus, joka lepää varsin naivin huumorin harteilla. Tyttöjen toilailut ovat juuri niin lapsekkaita, mitä saattaa odottaa. Kauhuelementitkin luodaan hämmästyttävällä tavalla WTF-hetkistä. Leikkaukset sekä musiikit tukevat elokuvan yleisilmettä varsin mallikkaasti. Etenkin leikkaukset lisäävät entisestään elokuvan erikoista ulosantia. Tuntuu kuin elokuvan tekijät olisivat tahallaan leikanneet elokuvan kieliposkella aivan päin vittua.
Aiemmin mainitsemani musiikit ovat myös häiriintymisasteikolla aivan omassa sarjassaan. Tunnelman kannalta niiden toimivuus on ehdotonta. Vaikka niin sanottuja biisejä on aika vähän, on niissä juuri sopivanlaista särmää. Melkein jokaisella elokuvan keskeisellä hahmolla on oma teemansa, ja se kuuluu sekä toimii vallan mainiosti. Olisi todella absurdia sanoa, että musiikit oikeasti ovat hyviä, mutta siinähän se juju piileekin. Nimittäin ne eivät ole hyviä, vaan sopivia juuri tähän elokuvaan.
House on kokonaisuutena täynnä äkkiväärää mustaa huumoria ja vanhan ajan kauhua. Molemmat osa-alueet toimivat hyvin. Saumattomuutta rikkoo hitusen poukkoileva kerronta, josta vastuussa on täysin psykedeelinen leikkaustyyli. Siitä huolimatta kyseessä on aivan mahtava pala elokuvahistoriaa. Eihän tällaisia elokuvia enää tehdä. Huimaa surrealismia ja kaikkea maan sekä taivaan väliltä. Voiko sitä leffakokemukselta muuta vaatia? Kaiketi sitä voisi vaatia vähän toimivamman tarinan, mutta muuten ei mitään valittamista.
