The Room on aiheuttanut julkaisustaan lähtien elokuvaharrastajille hilpeyttä ja harmaita hiuksia sen liki surrealistisella tasolla liikkuvalla huonoudella. Koko elokuva on yhden miehen, Tommy Wiseaun tuotanto ja hän markkinoi elokuvaa mustana komediana, joskin hänen kanssanäyttelijänsä sanoivat että asian laita ei ole näin. Oli miten oli, yksi juttu on varma: The Room on ihmissielua termiitin lailla nakertava elokuva, jonka olemassaoloa ei voi kuin vain ihmetellä.
Elokuvan… ”tarina” kertoo Johnnysta ja Lisasta, jotka ovat sanfranciscolainen pariskunta. Heillä menee hyvin kunnes Johnny panee Lisaa napaan.
Ja kyllä, siltä se näyttää.
Okei, vedetään niin tosissaan kuin pystyy. Ilmeisesti Lisa ei halua olla enää Johnnyn kanssa ja kertoo huolistaan äidille, jonka – kuten kaikkien muidenkin elokuvan hahmojen – älykkyysosamäärä vastaa normaalimiehen kengännumeroa. Äiti kehottaa Lisaa pysymään Johnnyn kanssa. Miksi? Siksi, koska Johnny ilmeisesti on pankkiiri ja hänellä on rahaa. Epätoivoisena Lisa lähtee etsimään rakkautta muualta ja rakastuu Johnnyn ystävään Markiin, joka – toisin kuin Johnny – ei pane Lisaa napaan. Syntyy monimutkainen tapahtumaketju, joka johtaa pelkkään pahaan. Ai niin, sitten on joku Johnnyn ystävän Denny, joka on velkaa jollekin huumediilerille. Siihen se sivujuoni sitten jääkin.
Miksi sitten nämä asiat tapahtuvat? Siksi, koska elokuvan… ”käsikirjoitus” sanoo niin. Tarina etenee mutta se ei etene oikeastaan millään raiteella. Hahmojen välillä ei ole minkäänlaista kemiaa, heillä ei ole mitään järkevää sanottavaa mistään eikä tapahtumilla ole minkäänlaisia loogisia seurauksia. Yksi esimerkki näiden kaikkien yhdistelmästä on kohtaus, jossa Lisan äiti kertoo Lisalle että hänellä on rintasyöpä. Kohtaus on kuitenkin niin huonosti tehty ja ohjattu että olisi luullut Lisan äidin sanoneen, että kahvi on loppu. Uskokaa pois kun sanon, että elokuvassa on muita samaa logiikkaa noudattavia kohtauksia. En vain halua kirjoittaa niistä sen enempää. Etsikää YouTubesta, jos haluatte kokeilla henkistä sadomasokismia.
Nyt päästään sitten elokuvan… ”näyttelemiseen”. Itse ohjaaja-käsikirjoittaja-näyttelijä-tuottaja-vastaava tuottaja Tommy Wiseau on elokuvan päähenkilö Johnny ja hänen roolisuorituksensa… En ihan oikeasti ole koskaan nähnyt näin huonoa näyttelemistä. Ihan oikeasti. Hänen roolisuorituksensa mykistää ja aiheuttaa samalla silmittömiä naurunpurkauksia, joita seuraa pohdinnat joiden aiheena on ihmiskunnan pahuus. Muutenkaan näyttelemisestä ei voi sanoa mitään kivaa. Toki näyttelijöiden ilmeistä voi aistia sen, että he ajattelevat vain ja ainoastaan yhtä asiaa: mitä helvettiä me täällä teemme!?
Jos henkilöohjaus ja draamapuoli ovat tajunnanräjäyttävän huonoja, elokuvan tekninen puoli on taas päinvastoin… No, ei nyt sentään, huijasin vain! Ihan samantasoista hevosenulostetta sekin on. Kuvaus on hirvittävää yhden huonosti rajatun kameran ja outojen kaupunkiotosten varaan nojaavaa pelleilyä, green screen -efektit ovat kammottavia ja leikkauskaan ei toimi. Ainoa hilpeyttä herättävä osa-alue elokuvan teknisellä puolella on suolistobakteerin nautinnollisuustasolla pyörivien seksikohtausten musiikki, joka on kuin jostain surkeasta 1990-luvun pehmopornoelokuvasta.
Joku voi sanoa tämän tekstin perusteella, että otin The Roomin liian vakavasti. Joku voi myös tämän tekstin perusteella haluta nähdä tämän rikoksen ihmisyyttä vastaan. Surullinen fakta on että olin hyvin avoimin mielin ja odotin tahattoman komiikan suurteosta. Surullinen fakta on että yritin elokuvan aikana viihdyttää itseäni puhumalla Munamiehen äänellä sen jälkeen kun olin yrittänyt kuristaa itseäni vyöllä 50 minuutin kohdalla. Surullinen fakta on myös se, että tämän kuvanauhalle taltioidun hirviön voi luokitella elokuvahistorian merkkitapaukseksi, jonka jokaisen elokuvaharrastajan täytyy katsoa.
Älkää katsoko. Herran tähden, älkää katsoko.
