Veljespari Coen & Coen onnistuu elokuvissaan olemaan yhtä aikaa oivaltavan hauska sekä synkistelevä tavalla, joka sopii näille pohjoisille leveyspiireille kuin kirves ja halko luentosaliin. Duon tuorein ja mainetta niittänyt elokuva Menetetty maa (eli No Country for Old Men) napsaisee palasen pois totutusta letkeästä kerronnanotteesta ja kurkottaa yllättävän synkkiin mielenmaisemiin.
Menetetty maa tiivistyy kolmeen mieshahmoon: kertojaroolia saavaan sheriffi Ed Tom Belliin (Tommy Lee Jones), huumevälienselvittelyn rahojen kanssa pakenevaan vietnamveteraani Llewelyn Mossiin (Brolin) sekä päähuomion varastavaan sekopäähän nimeltä Anton Chigurh (Bardem). Jokainen kolmikosta edustaa erilaista miestyyppiä, mutta onhan niitä yhtäläisyyksiäkin, mm. päälle lyövä surumielisyys, joka puskee leffaa eteenpäin. Tommy Lee Jonesin hahmon raskasmielinen huokailu menee jopa hieman yli tai ei ainakaan saavuta sitä fiilistä, mikä tämän luokan leffassa pitäisi olla oletusarvo. Brolinin viiksekäs sotaveteraani Kyllä minä hoidan tämän, ole sinä akka hiljaa ja mene äitilles -asenteineen paikkaa paljon, ja muutenkin Brolinin hieno roolityö tuntuu jääneen suotta muiden jalkoihin. Suurin syy tähän unohdukseen on tietenkin Espanjan suuruus J. Bardem, jonka suoritus on kieltämättä häpeilemättömän maaninen. Jokainen ilme ja jokainen siirto kertovat pakkomielteisen ja vähäpuheisen miehen tarinaa koruttomasti. Periaatteen mies -termi saa kokonaan uuden määritelmän.
Vuoteen 1980 sijoittuva elokuva soljuu eteenpäin hitaahkosti, mutta lyö korttinsa pöytään kriittisissä kohdissa asenteella. Tietyllä tapaa on kyse siitä kuulusta puhtaasta (eli ts. likaisesta) äijäelokuvasta, jossa äijillä ei katsekaan värähdä, vaikka nahka on täynnä hauleja ja perässä on tappajista tunteettomin. Toisaalta elokuva yltää myös laajemmalle: aavikoiden karuudessa ikuistetaan kauniita maisemia ja välillä käänteet tuntuvat kumpuavan kuin jonkin kaihoisan ja realistisen rankan runon säkeistä.
Pahimmillaan Menetetty maa tuntuu esittävän uudelleen sitä jo vaikkapa Fargossa nähtyä peräkylän junttiuden dialogia (sivuhahmojen sanailun ja kuoleman vuorottelu) tai esittävän samoja puitteita vain lumesta ja kylmästä riisuttuna. Silti leffa toimii ja aseet laulavat. Taustalla ääninauha on karu ja hiljainen jättäen tilan sankareille. Bardem ikuistaa monella tapaa Chigurh-tappajan ristiriitaisten pahishahmojen joukkoon. Miltään puhtaalta Oscar-voittajaklassikolta leffa ei sen sijaan tunnu, ei edes Coenien laadukkaan filmografian parhaalta leffalta, vaan ainoastaan varmalla otteella vedetyltä tarinalta miehistä, jotka tekevät sen minkä voivat, mutta tuntuvat menettävän vereen tahritun maansa silti. Coenien rautainen perusote leffantekoon puolestaan ei tunnu katoavan mihinkään.
