Leena Landerin samannimiseen romaaniin perustuva Tummien perhosten koti on perussuomalaista synkkää draamaa, mutta mitä siitä valittamaan, kun tällaiset leffat ovat juuri omiaan meille ja kuuluvat kiistatta suomalaisuuteen ja sitä kautta myös suomalaiseen elokuvamaailmaan. Kyseessä on jopa poikkeuksellisen tummanpuhuva elokuva, mutta tällaisessa aiheessa oltaisiin voitu pureutua paljon syvemmällekin varjoihin, joten liian masentavaksi tätä ei missään nimessä voi sanoa.
Juhani (Niilo Syväoja) on nuoruuden partaalle astuva poika, jolla on takanaan kipeiden muistojen täyttämä menneisyys, jota pakoon juokseminen laittaa nuorukaisen todelliselle koetukselle. Juhani joutuu poikakotiin eräälle saarelle, jota isännöi reilun mutta ankaran maineen omaava herra Harjula (Tommi Korpela). Harjula näyttää pojille vankkumattoman uskon saloja ja toimii heidän opettajanaan kuin myös miesmallina ohjaamassa heitä takaisin elämän raiteille. Saarella eläminen ei aina ole helppoa; vastoinkäymiset ja erikoiset tapahtumat kuuluvat tummien perhosten kotiin.
Aihe antaa leffalle mahdollisuuksia elämää suurempaan draamaan, mutta harmikseni joudun toteamaan ettei käsikirjoittajat/ohjaaja ottaneet perhekoti-/lapsuuden traumat- aiheesta kaikkea mahdollista irti. Etukäteen näen kaksi mahdollisuutta toteuttaa tämän kaltainen elokuva; joko päähenkilö esitetään tietynlaisena sankarimarttyyrina tai realistisena ihmishahmona. Tummien perhosten koti taisi sijoittua johonkin tuohon välimaastoon ja antoi kuvan, ettei leffan tekijöilläkään ollut selvää visiota siitä millainen lopputuloksesta oikein tulisi.
Korpela on loistava poikakodin johtajan roolissa ja onnistuu luomaan itselleen katsomoon hehkuvan auktoriteetin aseman. Syväoja ei vakuuttanut itseäni pääroolissa. Hän esittää sisäisesti kärsivää vaitonaista poikaa, jonka näytteleminen on varmasti äärettömän vaikeaa. Eikä nuorukainen haasteestaan täysin puhtain paperein selviytynyt. Sivuroolissa tällä kertaa näytellyt “Aaltosen Remu” Eero Milonof vakuuttaa vanhimman pojan roolissa samoin kuin naapurin tyttöä esittävä Marjut Maristo.
Sen sijaan, että leffassa olisi keskitytty tekemään pääroolin esittäjästä mahdollisimman syvällinen, keskitytään liikaa sivuseikkoihin ja muihin hahmoihin. Ehkä ensimmäistä kertaa olisin toivonut elokuvan olleen hieman pidempi jolloin aiheeseen pureutuminen olisi käynyt helpommin. Suuhun jäi “ihan ok” maku, vaikka potentiaalia olisi ollut selvästi parempaankin. Teosta voi suositella kaikille suomalaisesta draamasta pitäville leffadiggareille.
