Tässäpä leffa, joka on varustettu hämäävällä ja mahtipontisella nimellä. Hämäävällä siksi, että joku saattaa helposti erehtyä luulemaan tätä Jane Austen -filmatisoinniksi. Kyseessä ei kuitenkaan ole tarina Bennetin sisarusten naimapuuhista. Ylpeydessä ja intohimossa nimittäin raahataan hartiavoimin megalomaanista tykkiä ympäri mannerta ja taistellaan espanjalaisten vapauden puolesta. Romantiikkaakin on silti sen verran, että Austen-leffaa odottanut ei suunnattomasti pety.
Stoorin päähenkilöitä ovat brittien merivoimia edustava upseeri (Grant), tavallisia Espanjan moukaroituja kansalaisparkoja luotsaava Miguel (Sinatra) ja näiden kahden miehen välillä empivä Juana (Loren). Elellään Napoleonin aikoja. Ranskalaiset ovat ottaneet Espanjan puristukseensa ja tilanne näyttää perin toivottomalta espanjalaisten kannalta. Brittien puolelta tarjotaan kuitenkin apua, sillä engelsmannit ovat iskeneet silmänsä vastapuolen hylkäämään jättitykkiin. Tykki on hylätty, koska sen raahaaminen olisi hidastanut joukkoja liikaa. Brittien lähettämä upseeri alkaa houkutella nuijittuja espanjalaisia projektiinsa, jonka tavoitteena on saada tykki taas käyttöön ja oikealle puolelle. Mielettömään operaatioon lähtee mukaan yllättävän moni ja siinä sitä sitten kiskotaan paksun Bertan isomummoa pitkin kuoppaisia aroja ja sivuteitä. Useimman kiskojan mielessä elää kuva vapaudesta, ihana Juana haluaa vielä enemmän: hienostuneen herrasmiehen ja vapautettua Ávilaa juhlivan moukan.
Ylpeys ja intohimo on perusesimerkki täydellisen keskiverrosta elokuvasta: juonessa on kiinnostavat puolensa, eivätkä näyttelijät ole tyystin karismattomia. Mutta jotain tärkeää koko touhusta puuttuu. Valtavaa kuulantussauttelijaa jaksetaan kuvata monesta kulmasta ja puskea moneen liemeen, mutta herää kysymys, onko yhdessä tykissä silti tarpeeksi ainesta kokoillan elokuvaan? Toisaalta leffa kuvaa myös päähenkilöiden kolmiodraamaa, mutta liian usein sitä katsellessa alkaa tuntua siltä, että ohjaaja Kramer ei ole oikein osannut päättää, kumman nostaisi elokuvansa keskipisteeksi – tykin vai ihmissuhteet. Vai pitäisikö leffan ehkä kuitenkin kertoa vain vapaustaistelusta? Se puoli nousee kunnolla esiin parhaiten vasta stoorin loppumetreillä.
Pääkolmikko on sellainen, ettei siltä voi kovin huonoa suoritusta odottaa. Cary Grant on tavanomaisen komea itsensä jopa 1800-lukulaisissa kalsareissa, eikä hänen auktoriteettiaan siedä epäillä hetkeäkään siinäkään pukineessa. Sophia Loren on niin hehkeä ja pehmeän naisellinen kuin hänen roolinsa vaatiikin. Ainoan varsinaisen yllätyksen porukasta aiheutti Frank Sinatra, jota ennen tämän leffan katsomista oli ainakin itseni melko hankala mieltää espanjalaiseksi vapaustaistelijaksi. Kun mies vapauden lisäksi joutuu roolissaan taistelemaan Grantin kanssa naisen lemmestä, moni saattaisi kuvitella Frankie-boyn jäävän heti kakkoseksi. Eihän heebo mikään muskeliäijä ole, mutta “sitä jotain” hänessäkin on. Sinatra pärjää Hispanian häiskänä melkein kuin ammattinäyttelijä. Näyttelijöiden tasokkuudesta huolimatta Ylpeys ja intohimo kaatuu yritykseensä olla vähän sitä sekä tätä ja onnistuu tarjoamaan korkeintaan vain mukiinmenevän romantiikkapaukun vanhojen tähtien ystäville.
