Tätä leffaa suunnitellessa ”viisaat” Hollywoodin ihmiset (ei, en viitsi erotella tämän leffan parissa ”puurtaneiden” tolvanoiden nimiä) ovat varmaan kuunnelleet Abbaa. Erityisesti kappaleet Gimme! Gimme! Gimme! ja Money, Money, Money lienevät nousseet yli muiden. Tässä tarkoituksettomassa ja tylsässä trillerintapaisessa väänteleessä Jodie Fosterin esittämä lentokoneinsinööri hukkaa tyttärensä maailman suurimpaan lentokoneeseen kesken lennon, eikä kukaan matkustajista edes muista nähneensä koko kersaa. Ja kappas keppana, naikkonen (mikä sen nimi nyt olikaan, äh, hällä väliä) on ollut suunnittelemassa kyseistä lentokonetta. Kun mukulaa ei tunnu löytyvän etsimälläkään ja miehistö luulee naisen kuvitelleen koko lapsen olemassaolon tai vähintäänkin koneeseen nousun, seuraa paniikki, sekaannus ja epätoivo. Ja nuo sanat kuvaavat tasaisesti sekä Fosterin roolihahmon että omaa oloa tätä katsoessa. Elokuva ei nimittäin loista häikäisystä nyt puhumattakaan.
Elokuvan voi jakaa karkeasti kolmeen osaan: hapuilevaan alkuun, omaan ääliömäisyyteensä romahtavaan loppuun sekä aimo kasaan turhia kohtauksia näiden kahden välillä. Monet kohtaukset nimittäin jäävät täysin mitäänsanomattomiksi harhalenkeiksi ja jättävät jopa mittavia juoniaukkoja täytettäväksi. Tarpeeksi reilun kokoista kaivinkonetta ei kuitenkaan löytynyt ainakaan käsikirjoittajien lähistöltä tätä suunnitellessa, jotta aukot voisi täyttää, mutta ei näytetä sitä edes yrittäneen. Katsojaa harhautetaan kerta toisensa jälkeen, mutta tätä myös aliarvioidaan niin pahasti, että vihaksi pistää. Tai ehkä lasta ei sittenkään ollut olemassa…? Ei, ei, jatkuvat katsojan räikeätkin harhaanjohdatteluyritykset sekä toden ja epätoden rajamailla leikittely ovat aivan turhaa, sillä ei näin valtavirran perustuotteessa voi edes kuvitella mahdollisuutta, jossa koko kakaraa ei olisi ollut olemassakaan.
Kun lopussa palasia aletaan loksautella yhteen, jää palojen välille kyllä reippaasti tyhjää ilmaa. Twistin perusainekset ovat katsojan edessä alusta asti (mainitaanpa ne pariin kertaan ihan ääneenkin), mutta lopputulos lyö yli reippaasti. Takaa löytyy niin tolkuton juoni, että sen toteutumiseen olisi oikeassa elämässä huonommat todennäköisyydet kuin oikean lottorivin arvaamiseen.
Pienessä, suljetussa tilassa tapahtuvista trillereistä on moni noussut klassikoksi, mutta Flightplan tekee niin reippaan pakkolaskun jo nousuun lähdön kohdalla, että nolottaa. Jodie Foster rämpii itsensä noin puoliväliin asti ja muuttuu sitten jo sentään siedettäväksi. Muissa rooleissa tavataan Sean Bean, joka piipahtaa paikalla pönöttämässä silloin tällöin sekä… sekä… Niin, edellisten nimiin luottaen tämä kyllä on kasaan väkerretty. Näissä rooleissa molemmat kyllä epäonnistuvat pahasti. Paikoin joissain kohtauksissa leffa tavoittaa ihan oikean trilleritunnelman ja jopa hieman hitchcockmaisuutta, mutta päämäärätön sekoilu ympäri lentokonetta ei onnistu kuin hajottamaan tuon tunnelman heti alkuunsa. Itse asiassa kyseessä on ainoa asia, jossa leffa onnistuu. Tästä erityiskiitos surkealle musiikkiraidalle. Taidokkaalla tiimillä tästä käsikirjoituksesta olisi saanut aikaan kenties jotain välttävää, mutta missäs tuo osaava tiimi on mahtanut viettää aikaansa tätä leffaa filmatessa? Ei ainakaan tätä tekemässä. Toisaalta edes menettelevää lopputulosta tästä käsiksestä ei olisi saanut minkäänlaisella yrittämisellä.
