Kieltämättä mieleen nousee kysymys, onko kyse kunnon katastrofileffasta, kun katsoo Kassandran sillan näyttelijälistaa. Nimekkäitä tähtiä on mukana koko liuta, eikä elokuvan synopsis nosta mieleen muuta kuin kirkuvia kasvoja ja kauhun hetkiä. Vaikka mukana on itse Lee Strasberg, tuo näyttelijäkoulun opettajakuuluisuus, on disasterin tuoksu vahva.
Ihan sitä itseään Kassandran silta ei ole. Se on tyyliltään kokonaisuudessa paljon rauhallisempi kuin esimerkiksi Liekehtivä torni (1974) tai The Poseidon Adventure (1972). Leffan tapahtumapaikkana toimii pääasiassa juna, johon pohjoismaalainen rikollinen on hypännyt jänikseksi. Muiden matkustajien pelästykseksi tämä jänö kantaa tappavan vaarallista tautia, joka voi tarttua kehen tahansa. Kaikkien helpotukseksi rautahevon vaunuissa matkaa sentään yksi lääketieteen ammattilainen. Hän on aivokirurgi Jonathan Chamberlain (Harris). Jäpikkä huomaa pian yrittävänsä pitää sekä hallinnassaan tautitapauksia että suhdettaan ex-vaimoonsa (Loren). Chamberlainin hartiat ovat kuitenkin hauraat niin paljolle, ellei apua tule jostakin muualta.
Elokuvan painopiste on selvästi muualla kuin kauhukuvien luomisessa. Junamatkustajista nostetaan esiin muutamia mielenkiintoisia tapauksia, joihin syvennytään yllättävän pitkään. Tämä pätee esimerkiksi Lee Strasbergin Herman Kaplaniin, jonka historia avautuu katsojalle hötkyilyittä kerros kerrokselta. Silti, jos katsoja odottaa näkevänsä tyystin ennalta-arvaamattoman huikean elokuvan tai silkkaa saippuaa, niin ei tule käymään. Rainan räjähtävä aloituskin antaa kaikesta väärän kuvan. Siinä valossa koko leffan voi nähdä vähän joka suuntaan pyristelevänä matelijana, josta ei saa lopulta kunnon otetta millään. Oikealla asenteella otteen toki saa, mutta jokainen katsojista ei ole – ikävä kyllä – krokotiilimies. 😉
Keskeisistä näyttelijöistä harvan suoritus lennähtää johonkin väkinäisen tai kaamean yliampuvan välimaastoon. Isoista nimistä ainoastaan Ava Gardner rikkaana ja kuuluisana madame Dresslerinä jättää toivomisen varaa. Vaikka madamella onkin lemmikkinään nuoren Martin Sheenin esittämä kiipeilijäpoju, vähempi teatteri riittäisi. Jumalaisen kaunis Sophia Loren tekee roolinsa paljon vakaammin ja katsojaystävällisemmin, joten mikäli Gardner halusi näyttää edes kyvyiltään häntä paremmalta, yritys karahti on the rocks. Onneksi Ava-täti ei ole sentään jokaisen kohtauksen pilaaja. Kuivakkaan ja kalvakan Richard Harrisin palkkaaminen leffan sankariksi on oma lukunsa. Siinä missä mies häviää ulkonäössään vaikkapa Charlton Hestonille, hänellä on silti ”sitä jotakin” siinä määrin, ettei hänen ja Lorenin hahmojen suhde aivan omituiselta tuoksahda.
