Silent Hill (2006) on kunnianhimoinen filmatisointi, joka perustuu samannimiseen arvostettuun videopeliin. Kaikki juonesta lavastukseen ja tunnelmaan on pyritty toteuttamaan ensiluokkaisesti. Älykkäästi kirjoitettu tarina yhdistetään karmaisevaan painajaismaailmaan, jossa groteskien hirviöiden keskellä päähenkilön on selvitettävä syvällä pahuuden ytimessä majaileva totuus omasta tyttärestään.
Käsikirjoittaja Roger Avary tunnetaan parhaiten yhteistyöstään Quentin Tarantinon kanssa elokuvassa Pulp Fiction. Psykologinen kauhu ei välttämättä ole hänen vahvinta aluetta, mutta hänen kynäilemänsä tarina on monitasoinen, ja lähdemateriaalia kunnioittaen jättää oman tulkinnan varaan monta aivohiirtä.
Kimurantti juoni
Rose (Radha Mitchell) on huolissaan tyttärestään, joka näkee kävelee unissaan nähden painajaisia Silent Hillin kaivoskaupungista, jota hän kutsuu kodikseen. Vastoin miehensä (Sean Bean) tahtoa, Rose ottaa Sharonin (Jodelle Ferland) mukaan ja kaasuttelee kohti sankan sumun peittämää kaupunkia. Perillä odottaa autokolari, jossa tytär salaperäisesti katoaa. Tyttären löytämiseksi Rose saa avukseen naispoliisin (Laurie Holden) sekä kasauman kaupungin pahuuden limboon jumiin jääneitä uskovaisfanaatikkoja.
Tyttärensä jälkiään seuratessaan Rose törmää pelottaviin, epämuodostuneisiin hirviöihin autioituneen, lian ja veren peittämän kaupungin kaduilla. Kaupunki myös muuttaa muotoaan täysin pimeyden hallitsemaksi pelon valtakunnaksi, jossa jokainen mysteeri vie lähemmäksi pahuuden lähdettä. Ainoastaan hullut ja syntiset uskaltautuvat astelemaan kaupungin katuja. Tai äidit, joille tytär on kaikki kaikessa.
Toisin kuin lähdemateriaalissa, Avary paljastaa kaupungin salaisuuksia melkein liukuhihnalta, ja hyvin kirjoitettu tarinakin antaa katsojalle liikaa anteeksi. Käsittämättömän vaikea juoni oli osa alkuperäisviehätystä. Tematiikassakin on siirrytty lähemmäksi kristillistä pahuuden ja synnin dogmatiikkaa kuin arkisempaa omantunnon ja syyllisyyden moralisimia, josta alkuperäiset pelit ammensivat pelkoa.
Epäpätevä ohjaaja
Carol Spierillä on tuotantosuunnittelijana ollut suuri työ, joka on saanut ansaitsemansa tuloksen. Ränsistynyt kaupunki, ulottuvuuden vaihdokset ja hieno visuaalinen ulosanti on toteuttu prikulleen täydelliseksi yhdessä kuvaaja Dan Laustsenin kanssa. Vaikka Silent Hill pyrkii olemaan pelottava kuvastollaan, suurimmat painajaisfantasiat on pyritty tuottamaan äänitehosteilla ja niiden nerokkaalla käytöllä, mikä teki alkuperäisistä peleistä klassikoita.
On ikävä myöntää, että hienosta työstä huolimatta kauhunsekainen tunnelma ei ota toimiakseen, sillä ohjaaja Christophe Gansin käsissä langat lipsuvat aivan tarkoitettua päinvastaisesti. Silent Hill in suurin synti on se, ettei se ole tippaakaan pelottava. Kiinnostavuutta ja mahdollisuuksia on monia, mutta tunnelma ei ole riittävän tiivis. Päähenkilöt suuremmassa määrin tuntuvat ontuvasti juoksentelevan ympäri kaupunkia kuin törmäävän siihen helvettiin, jona Silent Hill tunnetaan ja halutaan esitellä.
Yli synkän kaupungin
Näyttelijöille jää vähän tehtävää, sillä Avaryn dialogi on vähintäänkin kömpelöä ja usein pikemminkin huvittavaa. Ainakin Alice Krige on kulttijohtajana roolinsa sisällä. Sean Beanin hahmo kuulemma lisättiin siksi, että julkaisija Sony käsikirjoituksen luettuaan ihmetteli, miksei tarinassa ole yhtään miestä. Irralliseksi hänen osansa jääkin.
Kliimaksissa Gansin näkemys vihdoin ottaa tuulta siipiensä alle, kun mahtipontisesti syntisiä rangaistaan ja oikeutta jaetaan. Ainakin teoriassa, sillä Silent Hill ei ole koskaan ollut kovin hyvissä väleissä onnellisten loppujen kanssa, eikä elokuvaversio ole poikkeus. Hullulta vaikuttava juoni on itse asiassa hyvin tarkasti mietitty kokonaisuus, joka avaa ovia jatko-osalle sekä selittää muutamia erityispiirteitä, jotka ovat pelaajia kummastuttaneet.
nimimerkki: Martin van Wetten
