Italialainen neorealismi on. Se ei kaunistele elämää. Tai ainakin pyrkii olemaan kaunistelematta. Köyhät ovat köyhiä, eivätkä puhkea sen kunniaksi hilpeään lauluun, vaan korkeintaan köhivät pölyä kurkustaan. Ryppyotsakriitikot arvostavat italialaista neorealismia. Siitä kun voi puhua monta sataa sivua rutikuivaa asiaa, kuten mistä tahansa suuresta historian käännekohdasta. Huumorintajuttomat arvostavat italialaista neorealismia, koska sitä katsoessaan heidän ei tarvitse miettiä, mille muut nauravat. Univaikeuksista kärsivät arvostavat italialaista neorealismia, sillä jo puoli tuntia sitä karsii yhden ongelman heidän elämästään. Eläköön italialainen neorealismi!
Romaaniin Postimies soittaa aina kahdesti pohjaava Riivaajat edustaa ohjaaja Luchino Viscontin hillitympää tuotantoa. Hillitympää siinä mielessä, ettei mies vielä sen aikana ollut niin oman äänensä orja, että olisi pyrkinyt tekemään suurta taidetta vaikka väkisin.
Elokuvan keskeiset henkilöt ovat kulkuri Gino (Girotti), majatalon örisevä isännänmöhkäle (de Landa) ja hänen nätti vaimonsa Giovanna (Calamai). Giovanna kuvittelee olevansa onnellinen, sillä hän ei ole tottunutkaan pyytämään paljoa. Kun Gino päätyy hänen miehensä rengiksi, Giovanna alkaa mittailla miesten välisiä eroja. Gino vaikuttaa naisesta pian paljon paremmalta rakastamisen kohteelta. Ginokaan ei panisi pahakseen, jos Giovanna jättäisi miehensä. Yritystä on lopulta kummallakin, mutta jossain vaiheessa homma karkaa käsistä ja sitten kärvistelläänkin jo omantunnon kuumissa kuohuissa.
Viscontin leffa voisi olla kovakin moraalisaarna, jos se ehdoin tahdoin olisi sormi tanassa osoittamassa jotain sellaista, mitä ihminen kaikessa typerryttävässä inhimillisyydessään voi päätyä tekemään. Riivaajien hahmot ovat kuitenkin säälin arvoisia ihmisparkoja, jotka eivät varsinaisesti omaa pahuuttaan ryhdy mihinkään laittomaan.
Neorealistisena elokuvana Riivaajat on heikompi tekele kuin vaikkapa De Sican Polkupyörävaras. Sen näyttelijät ennemminkin esittävät Tunteella kuin ilmaisevat asiansa mutkattoman luonnollisesti. Katastrofaalisen jäykkää ylinäyttelemistä ei elokuvassa silti nähdä. Mutta paljon puheen ja ennalta arvattavan tapahtumaketjun rasittamana Riivaajat pysyy kaukana maailman parhaiden elokuvien joukosta.
Elokuvan tie valkokankaille ei aikoinaan ollut se kaikkein helpoin. Visconti joutui hyväksyttämään sen käsikirjoituksen poliittisilla päättäjillä, mutta vaikka tekstissä ei nähtykään mitään vikaa, joutui valmis elokuva hyllytetyksi. Kun itse Mussolini kuitenkin piti leffasta, se pääsi lopulta teattereihin asti. USA:ssa Riivaajien esittäminen oli kielletty vuoteen 1975 tekijänoikeudellisista syistä.
