Peleistä tehdyt elokuvat ovat viime vuosina olleet tavallaan Hollywoodin hittituotteita. Sisältönsä puolesta ne ovat yleisesti mitään sanomattomia räpellyksiä. Muutama onnistuminen takaa sen, että näitä adaptaatiota tehdään vielä. Prince of Persia on tuttu peli jo pitkältä ajalta. Vanhanliiton pelimiehet muistavat hyvin sen, mutta itse elokuvan tarina on otettu uudemmasta pelistä, Prince of Persia: The Sands of Time. Persian prinssi nimittäin koki uudelleen syntymisen, kun konsolisukupolvi vaihtui.
Onkin ymmärrettävää, että elokuva lainaa niin sanotusti tutumman ja popmodernimman tarinan. Dastan (Gyllenhaal) on kuninkaan kadulta poimima orpo. Kuningas näkee hänessä jotain poikkeuksellista ja täten päättää tehdä hänestä prinssin. Dastan sopeutuukin hyvin uuteen kotiinsa ja hänet otetaan avosylin vastaan. Veljiensä kanssa hän lähtee vakoojan vihjeen perusteella muinaiseen kaupunkiin ryöstämään asesaalista. Sankarintavoin hänen sotastrategiansa toimii ja hän onnistuu valloittamaan kaupungin. Samalla hän löytää tikarin, jonka ottaa sotasaaliksi mukaansa. Tikarin todellinen merkitys paljastuu hänelle myöhemmin. Sen avulla voi liikkua ajassa taaksepäin. Tietyt tahot haluavat käyttää tikaria väärin ja samalla murhaavat Dastanin isän, lavastaen hänet syylliseksi. Prinssin on pakko lähteä maanpakoon.
Prince of Persia: The Sands of Time on yritys luoda uusi tuote. Se sisältää hyvin vahvan viitteen siihen, että tuotantoyhtiöllä on ollut suuret setelit mielessä. Tarina on kliseinen, ja sitä voisi helposti verrata Pirates of the Caribbean –trilogiaan. Ainoa suuri ero tulee siitä, ettei elokuvan kliseinen ilme ole ehkä tarpeeksi massaan vetoava. Toki tarinassa on sitä jotain, mitä kunnon kesäelokuvalta tohtii odottaa. Se sisältää aimo annoksen toimintaa ja efektejä. Se ei itsessään vain riitä. Gyllenhaal on käynyt salilla, muttei silti istu kovinkaan hyvin pääosan rooliin.
Myös monet muut näyttelijät ovat elokuvalle enemmänkin rasite kuin voimavara. Artertonin vikisevää prinsessaa on lähes mahdoton sietää. Ben Kingsley on lähinnä mukana, koska soveltuu hyvin rooliinsa. Tuntuukin, että Kingsleyn läsnäolo on välttämätön vain ja ainoastaan ulkonäön sopivuuden vuoksi. Sivuhahmoista Molinan rosvo on myös todella vaivaannuttavaa katsottavaa. Väkinäiset vitsit eivät uppoa, ja koomisensivuhahmon viitta jää saamatta.
Tämä onkin yksi niistä suurista mokista mitä elokuvassa on. Hahmoissa on paljon yritystä, mutta oikeastaan kukaan ei onnistu luomaan tarpeeksi kliseistä tai omaperäistä tyyliä. Vitsit ovat heikkoja, eivätkä ne kenenkään latelemana tunnu hyviltä. Toiminta on puuduttavaa, eikä sitäkään jaksa katsoa kauan. Juonikuviot ovat ennalta arvattavia, mutta silti parasta elokuvassa. Juonessa ei ole niin paljon yritystä kuin näyttelemisessä, jonka seurauksena se ei ole aivan niin tukahduttavaa. Siitä puutuu ainoastaan eeppinen ote. Prince of Persia ei ole ollenkaan niin eeppinen kuin sen tulisi olla.
Tässä muodossa Persian Prinssi ei tarjoa katsojalleen juuri mitään. Sen yritys on olla mahdollisimman kliseinen, mutta samalla se kompastuu tähän nokkeluuteensa. Heikon esityksen vuoksi sille on myös hyvin vaikea povata jatkoa. Tähän toki jätetään mahdollisuus, jota tuskin tullaan hyödyntämään. Elokuvan jokainen osa-alue huokuu flopin aineksia, ja tämän on varmasti tuotantoyhtiökin huomannut. Suurta seikkailua tavoittelevien kannattaa suunnata katseensa muualle, sillä Prince of Persia: The Sands of Time on tiukkaan laskelmoitu, mutta silti epäonnistunut kokonaisuus.
