John Fordin tuotannon hienoimmiksi teoksiksi lasketaan poikkeuksetta samat elokuvat kerta toisensa jälkeen: Hyökkäys erämaassa, Vihan hedelmät, Vaitelias mies ja Etsijät tuntuvat olevan kriitikoiden ja yleisön lempilapsia. Yllättävää kyllä, yksikään näistä elokuvista ei ollut Fordin oma suosikki, vaan sen kunnian sai vuonna 1953 valmistunut Ja aurinko paistoi, joka toi päätökseen kaksi vuosikymmentä aikaisemmin aloitetun tuomari Priestin (Judge Priest, 1934) tarinan. Se, että Ford piti elokuvastaan ei tosin auttanut sen enempää lippuluukuilla kuin kriitikoiden arvosteluissakaan, vaan Ja aurinko paistoi epäonnistui kaupallisesti niin pahoin, että Fordin lyhyt aika itsenäisenä tuottajana tuli päätökseen.
Ja aurinko paistoi sijoittuu pieneen kentuckyläiseen Fairfieldin kaupunkiin. Tarinan päähenkilö on ikääntynyt tuomari Priest (Charles Winniger), omalaatuinen mutta ehdottoman tasapuolinen ja suvaitsevainen lain palvelija. Tuomari Priestin ura alkaa lähestyä loppuaan, mutta hän on päättänyt asettua vielä kerran ehdokkaaksi piirituomarin virkaan. Vastapelurina hänellä on Horace K. Maydew (Milburn Stone).
Pelkkää vaalitaistelua ei elokuva sentään ole, sillä kuten pikkukaupungeissa yleensäkin, myös Fairfieldin pinnan alla on vaiettuja salaisuuksia, kuohuntaa, poliittisia ristiriitoja ja kaikenlaisia näkemyseroja. Kun jännitteet lopulta laukeavat, on tuomari Priestin kokemuksella ja ihmissuhdetaidoilla kysyntää enemmän kuin koskaan.
Ja aurinko paistoi on erittäin kaunis elokuva, täydellinen matka siihen kadotetun Etelän unikuvaan, joka tuntuu jättäneen jälkensä moneen aikakaudesta kertovaan taiteilijaan. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, banjo soi iloisesti, ihmiset ovat huoliteltuja ja hyväkäytöksisiä ja jokainen – niin valkoinen kuin värillinenkin – tietää paikkansa. Fordin elokuvassa Etelä ei ole koskaan näyttäytynyt yhtä rikkaana, kauniina ja epätodellisena.
Elokuva ei jää kuitenkaan pelkäksi kauniiksi kuvaelmaksi, vaan sillä on paljonkin sanottavaa. Suvaitsevaisuuden perään kuuluttavan teoksen päähenkilö, suoraselkäinen tuomari Priest edustaa niitä vanhoillisia hyveitä, joista sodasta selvinnyt maailma tuntui olevan jo luopumassa. Tuomari tekee käytöksellään prostituoidun hautajaisista ylvään tapahtuman ja osoittaa samalla, että kaikki ovat samanarvoisia kuoleman hetkellä. Kun vihainen väkijoukko aikoo lynkata mustan nuorukaisen, vaatii tuomari Priest lisätodistuksia esitettäväksi. Jopa jenkkiupseeri on valmis myöntämään konfederaation riveissä sotineen tuomarin suuruuden. Valitettavasti Fordin suvaitsevaisuussanoma, jota hän julisti kommunistivainojen keskellä, jäi yleisöltä näkemättä – elokuvaa lyhennettiin yli puolella tunnilla, eikä se päässyt kaikkialla edes ensi-iltalevitykseen. Täysimittainen versio esitettiin Yhdysvalloissa ensimmäisen kerran vuonna 1990.
Charles Winninger on elokuvan suuri tähti, siitä ei ole epäilystäkään, sen verran keskeisessä asemassa hän on. Mies hoitaa roolinsa tyylikkäästi, vaikka aivan aiemmassa versiossa loistaneen Will Rogersin veroiseen suoritukseen hän ei ylläkään. Stepin Fetchitin esittämän Jeffin hahmo on saanut paljon kritiikkiä osakseen, eikä täysin aiheetta, sen verran karikatyyrimäiseksi tummaihoinen Jeff on luonnosteltu. Muu näyttelijäryhmä, josta löytyy monia Fordin elokuvista tuttuja kasvoja, onnistuu työssään hienosti. John Russell on ryhmän heikoin lenkki, hänen näyttelemisensä on pelkkää patsastelua.
Fordin isänmaallinen, mennyttä aikaa ja sen hyveitä korostava Ja aurinko paistoi on lämminhenkinen ja suurella ammattitaidolla luotu kokonaisuus. Muutama kauneusvirhe elokuvasta löytyy, mutta vastavuoroisesti loppuhuipentuma lukeutuu tunnerikkaudessaan Fordin uran hienoimpiin. Katsomisen arvoinen teos ainakin jokaiselle John Fordin elokuvien ystävälle.
