Troma-yhtiön elokuvat edustavat tasoltaan yleensä jotain huonon ja surkean väliltä. Toki poikkeuksia on, kuten vaikkapa Toxic Avenger on (no, huonoudessaan) todella viihdyttävä ja nautittavan roskainen katsomiselämys. Elokuvan ohjaaja ja samalla koko Troma-yhtiön toinen pääpomo Lloyd Kaufmann listasi omassa kirjassaan mielestään parhaat ja huonoimmat Troma-leffat, ja nyt arvostelussa oleva pätkä löytyi sieltä toiselta laidalta. Syystä vai? Epäilemättä, mutta toki mielenkiintoista katsoa, mitä Kaufmannin haukut oikeastaan meinaavat.
Curse of the Cannibal Confederates ei epäilemättäkään ole kovin tuttu nimi. Nimestä voi kuitenkin poimia sanat ”kannibaali” ja ”konfederaatio”, jotka oikeastaan riittävät osin jo kertomaan, mistä elokuvasta on kyse (tosin kyse on ”kannibaalien” sijaan zombeista, mutta silloinhan ei olisi tullut tätä hupaisaa kolmen C:n nimeä…). Elokuvassa asuntovaunullinen nuoria matkustaa keskelle metsää retkelle, ja sattumoisin löytävät vanhan hautausmaan (joka on toteutettu tavalla, joka saa Ed Woodinkin töherrykset näyttämään varsin korkeatasoisilta). Kuultuaan kirkonkellojen soivan (?) he päättävät tutkia hautausmaata tarkemmin, ja löytävät arkusta Etelävaltioiden lipun, jonka kirkkaasta kankaasta ja seinälippumaisesta materiaalista huolimatta arvioivat olevan hyvin vanha. Ehkä kirkonkellot olivat varoitus etelävaltioiden sotilaiden hautojen häpäisijöille? Tietysti, mikäs olisi sen luonnollisempaa! Alkaa hillitön piirileikki, jossa nuoret pakoilevat vaappuvia (ei siis tuttuun tyyliin, vaan näyttelijät kompuroivat), oudosti äänteleviä ja hölmöihin kankaisiin (ja farkkuihin) pukeutuneita zombi-hirviöitä, joita johtaa kalpea partasuinen mies, jolla on päällään konfederaation univormu!
Tämä elokuva on… no, sanalla sanoen naurettavan surkea pätkä, ja suvereenein lahjattomuuden osoitus mies muistiin. Elokuvan tekotapa on ns. oikeita elokuvia katsoneille täysin käsittämätön, eikä sana amatöörimäinen itse asiassa ole edes tarpeeksi. Elokuva on niin pöyristyttävän hölmö, että se paitsi loksauttaa aika-ajoin suun auki silkkaa typeryyttään, myös taiteilee jossain sympatian ja myötähäpeän välimaastossa tavalla, joka tekee elokuvasta pakostakin mielenkiintoisen. Ei siksi, että sillä olisi jotain oikeaa tarjottavaa, vaan siksi, että ihmisolento on luonnoltaan ilkeä, ja saa tavatonta mielihyvää saadessaan nauraa ääneen toisten teosten huonoudelle. Tämän katalyyttinä Konfederaattikannibaalien kirous on verratonta kamaa!
Hyvä esimerkki elokuvan täydellisestä älyttömyydestä on vaikkapa kohtaus, jossa nuoret ovat keskellä metsää ja pian kirkon kello alkaa lyödä ääniraitaa vavisuttavalla volyymilla. Mikä olisikaan hetken istumisen jälkeen paras repliikki tilanteeseen, kun kovin vilpittömästi esitetty “Can you hear that?”. Tämän kaltaisia ääliömäisyyksiä elokuva suorastaan vilisee, eivätkä ne rajoitu pelkästään dialogiin. Elokuva sisältää sekä lähes naurettavuuksiin menevää survival-kauhua, että noin viisiminuuttisia synkistelyosuuksia, joissa zombiet nousevat ja vaeltelevat, mutta mitään muuta ei tapahdu. Zombien ja nuorten kohtaamiset taas keikkuvat hulvattomuuden ja äärimmäisen raivostuttavuuden rajoissa – kunnon kalkkunan tavoin tietenkin.
Näyttelijöistä ei kai Troma-tapauksissa tarvitsisi mainitakaan, mutta mainitsenpa nyt kuiteinkin: He ovat huonoja. Hölmö ”dialogi” nousee uuteen potenssiin harrastelijaporukan esittämänä. Ja olisi edes esittämänä, vaan kun eivät tunnu osaavan eläytyä ideaan sitten yhtään! Siinä missä Toxic Avengerin huono näyttely oli oikein käytettynä hauskaa, tekee Etelävaltion kannibaalizombit saman vaivaannuttavalla tavalla. Ainoastaan korkeavyötäröisiä farkkuja myöten kasarit puvustukset herättävät jonkinlaista hilpeyttä, eivätkä rintaliiveissä hyppivät (eivät ehkä tässä tapauksessa niinkään nätit) naiset ole ikinä huono asia (troma-)elokuvissa
Kannibaalien etelävaltiokirous ei varmasti ole millään muotoa houkutteleva tapaus, ja halutessaan tämän elokuvan olemassaolon voi sivuuttaa suoraan siirtymällä internet-selaimen takaisin – painikkeella sivun takaisinpäin. Sen nähtyään siitä on kuitenkin harvinaisen hankala pysyä tyystin hiljaa kokemastaan, sen verran kummallisia tunteita se herättää. Jos maailma on tottunut näkemään harrastelijaporukoiden filmeissä tulevaisuuden loistotähtiä, ovat Konfederaation kannibaalikirouksen kaltaiset pätkät juuri tällaista ryysyistä rikkauksiin -tarinaa pahasti kuormittavia tekeleitä. Ei siis todellakaan voi ihmetellä Kaufmanin mielipiteitä, ja totta kai elokuva ansaitsee joka ainoan kohdalleen osuneen haukun, mutta jollain tavalla on mahdotonta olla ajattelematta asiaa siltä kantilta, että tällainenkin kalkkuna kirvoitti tämän verran tekstiä monen muun, kenties paremmankin elokuvan jäädessä edelleen ilman omaansa. Tällainen surkeus tarjoaa huomattavasti elämyksellisemmän kokemuksen kuin moni harmaan keskitason elokuva, vaikka laadullisesti niitä onkin pirun hankala alkaa kenellekään suosittelemaan.
