1955 Edvin Laine ohjasi loistavan Tuntemattoman sotilaan, joka edelleen toimii niin suomalaisen elokuvan kuin kansainvälisen sotaelokuvan virstanpylväänä. Kolme vuotta myöhemmin Laine kurkotti 1800-luvun Napoleonin sotia käsittelevään aiheeseen josta ei ole liikaa ohjauksia tehty.
Sven Tuuvan esikuvana toimii J.L Runebergin suomen sotaan perustuva Sven Dufva runo, joka kertoo täydellisen lapsellisesta pölkkypäästä joka saa hetken huumassa neronleimauksen liittyä armeijaan ja sinne pääseekin. Suorastaan fanaattisen innokas Dufva ei yrityksestä huolimatta saa muuta aikaan kuin esimiehilleen päänsärkyä, mutta Koljonvirran taistelussa Sven yksin – tosin enemmän typeryytensä kuin rohkeutensa takia – puolustaa hajoamispisteessä olevaa siltaa hurjalta vihollishyökkäykseltä kunnes saa kuulan rintaansa ja kuolee.
Elokuva noudattaa runon tapahtumia uskollisesti mutta vapauksia ottaen. Ensinnäkin Sven on enemmän kehitysvammainen henkisen ikänsä suhteen kuin puhtaan tyhmä(vaikka on hän sitäkin), ja mitään jättiläisen voimia Svenillä ei elokuvassa liiemmin ole. Lisäksi Svenin taipumus tehdä asiat päinvastoin on onneksi poissa. Myöskin nimettyjä hahmoja on enemmän kuin mitä runossa mainittiin, mikä on toki hyvä. Elokuvan tekijöinä häärii kova kasti, Laine ohjaajana(ja näyttelijänä Svenin isänä), käsikirjoittajana Väinö Linna eli Tuntemattoman sotilaan kirjoittaja sekä jo Laineen Tuntemattomassa vasemmistomielisenä alikersantti Lahtena vakuuttanut Veikko Sinisalo.
Vaikka edellä mainittu kasti voisi muuta enteillä, niin Sven Tuuva ei ole Suomen sodan Tuntematon sotilas ensinnäkin sen vuoksi että tarina pääsääntöisesti keskittyy Svenin hahmon ympärille mitä nyt välillä tavataan upseeristoa, Kustaa IV Adolfia ja Svenin esimiehen vaimoa. Hahmojen-erityisesti rahvaan- käyttämä kieli on mukavan eksoottista, sitä ymmärtää sinänsä hyvin mutta illuusio siitä että se on kehittynyt kahdessa sadassa vuodessa syntyy. Ruotsin kuninkaan vierailu on siinä mielessä pettymys että tekijät eivät ole vaivautuneet pistämään puhetta ruotsiksi, nyt Kustaan hölmö aksentti vain harmittaa. Lisäksi DVD:ltä puuttuu kokonaan kaikki kielivalinnat mikä on outoa, kun alun tekijät ja runo ollaan kuitenkin käännetty myös ruotsiksi.
Sveninä Sinisalo osuu napakymppiin, hän osaa erinomaisesti ja sopivalla huumorilla maustettuna tulkita henkilöä jolla ei ole mitään käsitystä ympärillä olevan maailman vaaroista tai menoista. Muodonmuutos karskista kommunisti mosurista lapsekkaaksi tyhmyriksi on vain täydellinen. Muutkin näyttelijät osaavat hommansa juuri niin hyvin kuin on tarpeellista. Elokuva päättyy runon tapaan taisteluun Koljonvirran yli vievällä sillalla jossa Sven yksin hurmiossa tappaa lauman venäläis-sotilaita. Tässä kohtaa tosin tehdään runosta hyvä poikkeus, sillä elokuvassa Sven hyökkää sillalle raivon vallassa johtajansa kuoleman, ei huonon tilannetajunsa takia runon tapaan, mikä tekee lopusta huomattavasti dramaattisemman. Sven osaa myöskin runosta poiketen ladata aseensa. Koko kohtaus on joukkohyökkäyksineen, tykkeineen ja kovine huutoineen äärimmäisen vaikuttava, jopa spektaakkelimainen.
Sven Tuuva on koko elokuvahistoriasta ainoa Suomen sotaan perustuva kotimainen elokuva, mutta se kantaa raskaan taakkansa harvinaisen hyvin. Svenin kuolema on hiljaiseksi heittävä tapahtuma. Kenraalin kommentti: ”Tälläkin elämällä voi olla upea loppu” ei välttämättä pidä paikkaansa, mutta se päättää elokuvan erinomaisesti jättäen pohtimaan että oliko tuonkin pienen sielun pakko uhrata itsensä kiittämättömän tyttöystävän, ja kuninkaan puolesta joka sotilaiden hädän hetkellä antaa ohjeita miten upseerien tukat pitää hoitaa juhlia varten.
Elokuva on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle kaiken kaikkiaan, suosittelen lämpimästi. Ja vinkkinä kotimaisille elokuvan tekijöille että ei se toinen maailmansota ole pakollinen tai edes paras vaihtoehto sotaelokuvalle, kokeilkaa edes näitä 1800-luvun konflikteja, niillä on vielä tarinansa kerrottavanaan.
