Pojan paras ystävä on hän tai se, joka tulee seuraksi ukkosmyräkälläkin ja joka viitsii kuunnella ja vastailla pojalle, kun hän sitä tarvitsee. Bennettin pojan yksinäisyys loppuu joululahjaan, joka saa nimekseen Ted. Ted on Hasbron valmistama teddykarhu. Koska on joulu, pojan toive elävästä lelunallesta käy toteen – vieläpä kaikkein imelimpien ja kliseisimpien satuleffasävelten siivin sekä Patrick Stewartin setämäisellä kertojanäänellä ryyditettynä. Minkään perinteisen satuelokuvan jälkiä Ted ei muuten kuljeskelekaan. Kun John Bennettistä kasvaa mies (Wahlberg), Ted-nalle (MacFarlane) muuttuu siinä sivussa aikuiselle sopivaksi kaveriksi, jätkäksi, jonka kanssa voi vertailla naisten ulkonäköä, vetää pään täyteen ja yleensä vain hengata.
Onhan näitä mies ja hänen erikoinen kaverinsa -rainoja nähty ainakin James Stewartin ja näkymättömän jäniksen kohtaamisesta asti, mutta Ted lunastaa paikkansa mukavasti niiden joukossa. Se on yhtä aikaa hauska buddy & buddy -elokuva, kasvutarina ja jopa romanttinen komedia – määritelmä, joka saa monet varuilleen mutta tässä tapauksessa turhaan. Nallelelusta huolimatta Ted ei ole lapsille suunnattu tarina, mitä leffan tekijät hanakasti yrittävät painottaa hahmojen alituisella pilvenpoltolla. Toisaalta, jos Ted ja John eivät pössyttelisi nostalgisia pätkiä tuijottaen, heidän iloaan esim. yhteisen lapsuutensa sankarin, Flash Gordonin alias Sam J. Jonesin kohtaamisesta Tedin kotibileissä olisi hankalampi käsittää. Näitä 1980-luvun huvittavia, mutta silti niin rakastettavia ikoneita tämä elokuva on muuten täynnä. Hei me lennetään! -elokuvasta imitoitua (vai pitäisikö sanoa peräti nyysittyä) Travolta-parodiaa laskematta ne aika varmasti nostavat hymyn huulille ainakin tuota aikakautta tunteville.
Tedin huumoripuoli on luotu paljolti juuri kasaritunnelmoinnin varaan. Siltä pohjalta ajatellen elokuva ei välttämättä nauratakaan sitten tuoreempia sukupolvia. Jokunen irtovitsi käsittelee uudempaakin aikaa, vähän kuin hyvitykseksi heille. Hauskinta on kuitenkin se, miten hyvin kaikki tässä elokuvassa loksahtaa yhteen. Siitä myös välittyy sellainen aidosti reilun yhteispelin henki, joka monessa Hollywood-leffassa jää valkaistujen hymyjen ja nättien fraasien alle. Esimerkkinä nyt vaikkapa Ryan Reynoldsin cameo-rooli Johnin työkaverin vuorosanattomana mutta kreisinä poikaystävänä ja Tom Skerrittin pistäytyminen eräässä kohtauksessa. Silti Tedistä välittyy sellainen tunnelma, ettei tämä leffa ole sisäpiirin juttu, vaan tarkoitettu antamaan mukavia hetkiä myös yleisölle.
Mark Wahlberg on John Bennettinä juuri se tyypillinen itsensä, eli ei mikään mestarillinen tunteiden tulkki, mutta ei nyt ihan toivotonkaan räpeltäjä. Ted on ehdottomasti tämän leffan asia nr. yksi, joten Mark koittaa parhaansa mukaan näytellä buddyä digitaalinallelle, joka kumminkin on onnistuttu tekemään niin lutuiseksi ja sympaattiseksi, ettei sitä enimmäkseen ajattele animaatiohahmona. Tedin ja Johnin suhteen kolmantena pyöränä pyörii Mila Kunisin esittämä Lori. Seth MacFarlane, joka Tedin ääninäyttelemisen lisäksi on vastannut eritoten tämän elokuvan käsikirjoituksesta ja ohjauksesta, on kehitellyt Lorista aika tyypillisen omistushaluisen eukkoehdokkaan, mutta Kunis pystyy silti muokkaamaan hahmosta siedettävän ja sellaisen, jonka takia Johnin voi uskoa haluavan laittaa kaveruutena Tedin kanssa katkolle.
Jos Ted nyt ei kliseillä leikkiessään ja kasarinostalgialla temppuillessaan ihan maailman parhaimpien elokuvien joukkoon kohoakaan, on se kuitenkin sympaattisuudessaan katsomisen arvoinen leffa. Ei tarvitse kuin kerran vilkaista leffajulisteen nallekarhua ja kuvitella se pössyttelemässä poikamiesboksissa, niin Tedin maailmankuva avautuu aika helposti. Aika näppärästi Tediin on myös sisäänkirjoitettu kuitenkin fiksu sanoma, mikä tekee siitä monia kohelluselokuvia – ehkä yllättäenkin – laadukkaamman.
