Kaikkien 13 vuotta täyttäneiden noitien pitää lähteä vuodeksi omilleen maailmaan. Tosielämässä tuskin tulisi kuuloonkaan päästää tuon ikäisiä mukuloita vielä paljon kotiraittia pidemmälle, vaikka onhan vaikkapa noita maailman nuorimpien yksinään valtameriä seilaavien tyttöjen ja poikien tapauksia ollut mediassa jo koko liuta. Kikin lähettipalvelussa maailma on kuitenkin niin hyväntahtoinen paikka, ettei noitatytön omilleen muuttoa tohdi hirvitellä.
Totoroistaan ja Tuulen laakson Nausicaästaan kuulun japanilaismestari Miyazakin tämä elokuva kalskahtaa vähän kuin välityöltä. Kikin lähettipalvelu ei ota kantaa mihinkään suureen ongelmaan, kuten esimerkiksi Prinsessa Mononoke luonnon tuhoutumiseen, eikä elokuva visuaalisesti anna samanlaista kunnianhimoa uhkuvaa kuvaa kuin esimerkiksi Nausicaä. Toki sen lentokohtaukset ovat huimia, mutta Kikin mittakaavassa – ei esimerkiksi lentäjä-ässä Porco Rosson. Sympaattisuutta leffasta ei kuitenkaan puutu.
Lastenelokuvista löytyy niin paljon kehnoja tapauksia, että maksavan aikuisen toivoisi pitävän vähän tarkemmin silmällä, hankkiiko pilteilleen tusinarusinoita vai ensiluokkaisia taiderypäleitä. Kikin lähettipalvelu osuu sisällöltään parempien lastenelokuvien kastiin. Se ei ole niinkään suuri seikkailu, vaikka Kiki joutuukin lähtemään pois äitinsä helmoista ja hankkimaan itselleen sekä majapaikan että työtä. Ennemminkin elokuva kertoo rauhalliseen tahtiin ahkeruuden merkityksestä sekä siitä, millaista on ottaa vastuuta ja kasvaa isoksi. Jollekin kymmenkesäiselle Kikin lähettipalvelu voisi olla aivan otollinen pätkä, sellainen, josta voisi olla jonkinlaista apua vaikka ennen lemmikin hankkimista kotiin. Kikilläkin on kissa, ystävä ja puhekumppani, josta hän pitää huolta.
Elokuvan lopussa Kiki ei ole vielä läheskään aikuinen, eikä tarina usuta ketään sutena hyppäämään isompiin kenkiin ja kotoa pois vievään junaan. Tämä on Miyazakin elokuvissa hienointa; Kikinkin stoori on viihdyttävä ja avartava, mutta jalat maassa -asenteella kerrottu.
