Pixar se onnistuu aina yllättämään. Edellinen mestariteos WALL-E käsitteli post-apokalyptisessa maailmassa elävän robotin yksinäistä uskoa tulevaisuuteen, uusimman elokuvan Up – Kohti Korkeuksia, keskiössä nähdään vaimonsa menettänyt leskiherra joka haluaa karata ilmapalloilla Etelä-Amerikkaan.
Leffa yllättää heti alkuunsa herkällä montaasilla, jolla esitellään päähahmo Karl. Montaasissa näytetään Karlin tarina; elämänkumppanin tapaaminen lapsena, yhteisen elämän perustaminen ja suurista haaveista luopuminen. Kun vakavamielisen ja surullisen montaasin jälkeen nousee ensimmäisen kerran pala kurkkuun, herää kysymys kuinka syviin vesiin tässä vielä uidaan?
Tarina kuitenkin kevenee, kun valtio päättää, että Karl on tarpeeksi seniili siirtymään vanhusten päiväkotiin, mutta omapäinen pappa ottaa ja lennättää talonsa ilmapalloilla korkeuksiin. Matkalla unelmiensa päämäärään paratiisiputouksille, Karl huomaa, että jäniksenä mukaan lennolle on tullut innokas partiopoika Rasmus, joka aina valmiina partiolaisena on päättänyt auttaa Karlia, oli avuntarvetta tai ei. Karl ja Rasmus päätyvä Etelä-Amerikkaan odottamattoman suuriin seikkailuihin, joihin osallistuvat Keviniksi nimetty jättiläistirppa, hellyyttävän yksinkertainen Dogi-koira kollegoineen ja Kari Grandi -henkinen kadonnut seikkailija Charles Muntz.
Loppupään toiminnallisessa menossa ja meiningissä muutama käänne tuntuu päälleliimatulta hätäratkaisulta. Turhalta tuntuva ja paikoittain väkivaltainen säheltämisen syö pohjaa elokuvan alkupään syvyydeltä. Myös pahiksen toivoisi loppupeleissä olevan jotain muuta kuin pahis, jolla on pahikselle ominainen loppu. Elokuvan DVD-ekstroissa esitelläänkin vaihtoehtoisia loppuja nimenomaan Muntzin tarinalle, ja selitellään miksi valittuun ratkaisuun päädyttiin. Se pistää miettimään allekirjoittaako tekijätiimi itsekään täysin ratkaisuaan…?
Pixar osoittaa jälleen osaavansa kauniin värikylläisen ja aidon maailman animoinnin, mutta elokuvan ehdoton vahvuus ovat sympaattiset ja lämminhenkiset hahmot. Karl on liikuttavan aito esimerkki elämänsä ehtoopäivillä katkeroituvasta eläkeläisestä, ja sopii yllättävän hyvin lastenelokuvan päätähdeksi. Ehkäpä Karlin hahmon toivotaan herättävän lapsikatsojissa ajatuksia omista isovanhemmista, ainakin isommalle katsojalle temppu toimii.
Tarinan koomisina kevennyksinä toimii Dogi-koira kavereineen. Kyseisen eläinlajin valinta seikkailemaan villiin viidakkoon tuntuu aluksi oudolta, mutta loppupeleissä toimii hillittömästi. Niin hyvin kuin esimerkiksi hyeenat sopivatkin Leijonakuninkaan pahiksiksi, ei niiden luonteenlaatu herätä erityisen samastuttavaa huumoria, kun ei taida kovin monella kaksilahkeisellä olla hyeenoiden luonteenlaadusta kokemusta. Jokainen koirien kanssa vähänkin aikaa viettänyt sen sijaan tietää, ettei haukkujen putkiaivoinen yksinkertaisuus ja överiksi vedetty miellyttämisenhalu ole todellakaan keksittyä huumoria.
Loppupeleissä sympaattisesta ja herttaisesta elokuvasta jää hyvä mieli, mutta pohjaa olisi ollut monitasoisemmallekin tarinalle. Ymmärrettävästi lapsiyleisölle suunnattu elokuva keskittyy viihteeseen, mutta isompi katsoja olisi kuitenkin halunnut uida niihin syviin vesiin.
