Being John Malkovichista lähtien Charlie Kaufmanin käsikirjoittamat elokuvat ovat olleet omaperäisintä ja mielikuvituksellisinta tunnettujen nimien tähdittämää yhdysvaltalaiselokuvaa. Tältä pohjalta miehen debyyttiohjaus oman käsikirjoituksensa pohjalta herätti ennakkoon suuria odotuksia. Ja vaikka mielikuvituksellista tarjontaa osasikin odottaa, siitä huolimatta Synecdoche, New York yllättää kovemmin kuin mikään Kaufmanin elokuva tähän asti.
Caden Cotard (Philip Seymour Hoffman) on keski-ikää lähestyvä teatteriohjaaja, joka elokuvan alussa vastoinkäymisien ja havainnoimiensa tapahtumien seurauksena alkaa pelätä kuolemaa. Vaimon ja tyttären lähtiessä kotoa pelko yksinjäämisestä ajaa Cotardin suhteisiin naisten kanssa. Halu kohdata uudelleen menetetty perhe varjostaa kuitenkin jatkossa hänen ihmissuhteitaan. Lopulta, kun kuolemanpelko tuntuu ylitsepääsemättömältä, Cotard päättää toteuttaa kaikkien aikojen suurimman teatterituotannon: hän kokoaa hylättyyn varastorakennukseen New Yorkissa varastotilan täyttämän pienoiskollaasin kyseisen kaupungin asukkaista näyttelijöiden esittäminä. Vuodet vierivät, ja kunnianhimoinen projekti ei tunnu keräävän yleisön mielenkiintoa. Kun Cotard päätyy itsekin omaan näytelmäänsä näyttelijän muodossa, alkaa elämä saada viimeistään tässä vaiheessa todella merkillisiä piirteitä.
Elokuvan perusainekset (ikääntyminen, kuolema, ihmissuhteet) ovat olleet monien elokuvien rakennuspalikoina. Mutta Synecdoche, New York käsittelee noita teemoja sellaisella tavalla, että vastaavanlaista elokuvakokemusta ei tule mieleen. Tietyt tapahtumat elokuvassa ovat täysin ristiriidassa asioiden todellisen laidan kanssa (tai ainakin niin annetaan ymmärtää), ja ne noudattavatkin jonkinlaista unen logiikkaa. Myös elokuvan aikasiirtymät hätkähdyttävät: perinteisen elokuvan pitkiin alustuksiin tottuneena yllättää, kun muutaman sekunnin sisään tapahtumat elokuvassa ovat edenneet viiden vuoden ajan. Ja nimenomaan kohtausten ja kerronnan rakenteita muokatessaan Synecdoche, New York tekeekin suuren vaikutuksen.
Hieman samaan tapaan kuin Adaptation. Minun versioni-elokuvassa Kaufman kuvaa suuren teatteriesityksen myötä elokuvaa elokuvassa. Cotardin oma elämä sekoittuu näytelmään, ja lopulta näytelmässä on kohtauksia kyseisen näytelmän tekemisestä. Jos ovat Kaufmanin aiemmatkin elokuvat leikitelleet toden ja epätoden, elokuvakerronnan ja oikean elämän välisillä yhteyksillä, niin tällä kertaa katsoja ei voi muuta kuin entisestään hämmästellä Kaufmanin neroutta elokuvakerronnan raja-aitojen rikkojana. Ja varastoon sijoittuva näytelmä valtavasta kaupungista on jo ajatuksena täysin samanlainen kuin Kaufmanin aiempikin elokuvatuotanto.
Siinäkin mielessä poikkeuksellinen Kaufman-elokuva Synecdoche, New York on, että aiemmissa Spike Jonze- ja Michel Gondry-ohjauksissa pohjavire on ollut aina nerokkaan ja oivaltavan komedian puolella. Ja toki myös Synecdoche, New York sisältää lukuisten absurdien tapahtumien myötä epätodellisen ja myös nauruun houkuttelevan pohjavireen, mutta siitä huolimatta elokuva ei saanut kertaakaan naurua irti kehostani. Kenties oman ohjaustyön tuoman vastuun myötä ja elämän hiipumista kuvatessa Charlie Kaufman on löytänyt itsestään uudenlaisen vakavan puolen. Mutta vakavuudestaan huolimatta Synecdoche, New York ei suinkaan ole synkkä elokuva, vaan omanlaisellaan tavalla kauniinkarhea tunnelma välittyy elokuvasta.
Synecdoche, New Yorkin kaltaisia elokuvia ilmestyy kullakin vuosikymmenellä vain muutama. Sen lisäksi, että elokuvan loputtua tekee mieli ainoastaan istua hetki hiljaisuudessa, herää myös kysymys jatkosta: mihin Charlie Kaufman voi enää tämänkaltaisen elokuvan jälkeen edetä? Sama kysymys on varmasti ollut mielenpäällä jokaisen miehen kirjoittaman elokuvan jälkeen, mutta tuntuisi silti mahdottomalta, että mitään tästä pidemmälle menevää mies enää saisi aikaan. Silti luotto Kaufmaniin on suurempi kuin kehenkään muuhun yhdysvaltalaisen elokuvan parissa toimivaan henkilöön, jos huomioon ei oteta Darren Aronofskya.
