Darren Aronoskyn elokuvat ovat tavanneet aina tehdä valtavan (positiivisen) vaikutuksen ja pistäneet myös hyvin nopeasti purkamaan elokuvan luomaa oloa sanoiksi. Tarkemmin sanottuna Aronofsky on aina ollut omaa luokkaansa tuon kummallisen tunteen luomisessa. Debyytti Pi (1998) ei tullut itselle vastaan kronologisesti ensimmäisenä, mutta jo siitä näkee Aronofskyn osaamisen ja sen, miksi hänelle löytyi niin iso paikka 2000-luvun elokuvataiteen keskiöstä. Pi oli synkeä matemaattinen mysteeri, sisäänpäin kääntynyt, taide-elokuvan suuntaan nojaileva. Tätä seurasi läpimurto Requiem for a Dream (2000), jonka addiktioiden suloisuutta kuvaileva tylyys on allekirjoittaneelle lähtökohta koko leffailuharrasteelle. Jo tämä seikka yksistään selittänee jaarittelevan lähtökohdan Black Swanin, Aronofskyn tuoreimman – ja hankalimman – elokuvan tarkasteluun. Requiemin jälkeen Aronofskyn täysosumia, aina Clint Mansellin musiikin tähdittämiä, on ilmestynyt tasaisin väliajoin. Ja mikä hienointa, Aronofsky on aina uudistunut, pysynyt genressään, mutta samanaikaisesti haistatellut genrerajoille. The Fountainin ja Unelmien sielunmessun väliin mahtui peräti kuusi hankalaa vuotta, mutta sitä kauniimpi ja eri aikaulottuvuuksien välillä taituroiva elokuva saatiin. The Fountain onnistui olemaan myös innovatiivisin ja kaunein rakkauselokuva aikoihin, joten sen jälkeen kasarijunttiudesta ponnistava draama The Wrestler (2008) oli kaikkein epäluontevin, tai siis Aronofskyn tapauksessa luontevin, jatkumo. Se herätti Rourken uran henkiin, lennätti Tomein yhteen kaikkien aikojen valovoimaisimpaan sivuosasuoritukseen ja oli silti lopulta melko perinteinen draama – tarina haasteeseen tarttumisesta, riskien hyväksymisestä – mutta timantiksi hiottu sellainen.
Sitten tulee vuosi 2010 ja Black Swan, Tšaikovskin Joutsenlammen pintaa pitkin uiva ja balettimaailman raadollisuutta kuvaava draama. Pimeä, jopa kauhuelokuvan elementeistä tietään rakentava elokuva. Kun vielä pääosan Natalie Portman on viime vuosien yksi keskeisimpiä naistähtiä, ja tämän omistautuminen rooliin hurjaa luokkaa (kaikkien paitsi tanssiammattilaisten mielestä), jonkinlaisen hypeaallon syntymisen ymmärtää. Silti tanssijakuvakulmiaan pimittelevä Black Swan ei ole lähelläkään ohjaajansa uran parasta teosta. Itse asiassa se on heikoin. Laadukas, mutta Aronofsky-mittapuulla heikoin. Miksikö?
Ensinnäkin; Black Swan ei uudistu tarpeeksi. Tuotannon aiempi ketju on pomppinut suunnasta toiseen, tasoaan menettämättä, mutta Black Swan vain varastaa koruttomasti The Wrestlerin tarinan, laimentaa sen trilleriliemessä ja siirtää päähenkilön määränpään vuoksi vuodattaman veren korkeampiluokkaiseen balettimaailmaan. Rourken äijä korvataan hennolla Portmanilla, menneisyyden taakka tulevaisuuden painolla, pubien keskioluet klubien muotihuumeilla, halvat kehänlaidat kauniilla saleilla ja punaniskojen mylväisyt käsiään yhteen taputtavilla balettitahoilla. Ilkeästi voisi sanoa, että Aronofsky kumartaa uskottavia taidepiirejä päin ja samalla vahingossa pyllistää suuren yleisön suuntaan. Eikä ongelma ole itse pyllistys, vaan se, että mies on luonut paljon kauniimpia hetkiä ympäristöissä, jotka eivät ole niin itsestäänselviä. Narkkareiden sohvalla, vanhuksen harhoissa, kehäraakin unelmissa, taianomaisen elämänpuun juurilla, luvun pii desimaaleissa. Niiden hetkien aikana sisällä on tuntunut jotakin, selkäpiitä on kylmännyt ja elokuva on herännyt henkiin.
Toiseksi; niin hyvä säkenöivä kuin Portman onkin, on hänen keskushahmostaan pitkä matka muihin. Tai oikeastaan kaikkeen. Kokonaisuus raahautuu ajoittain yksin Portmanin hentojen, haavoittuvaisten joutsenensiipien varassa. Mila Kunis käy hymyilemässä hurmaavasti, Vincent Casselin ohjaajahahmo on peruspätevä kaikessa v*ttumaisuudessaan ja Winona Ryder puolestaan vain haalea haamu. Oscar-kaavaa noudattavan (niin hyvässä kuin pahassa) käsikirjoituksen ainoa todella yllätyksellinen teema, lohduton unelmien varjon synkkyys, on nähty Requiemissa jo kymmenen vuotta aiemmin ja nyt saman teeman toisto vain huuhtoo mukanaan lämmön, joka teki Black Swanin ”juonilainailun kohde” The Wrestleristä niin mahtavan kokemuksen kuin se oli.
Aronofskyn teosta voi peilata helposti myös Clint Mansellin musiikkien kautta. Pi sisälsi raskasta konesoundia, uhmakasta undergroundia. Unelmien sielunmessun score on kuolematon klassikko, kysykää vaikka LotR-porukalta, joka nappasi samat sävelet aikoinaan trailereihinsa. Samoin The Fountainin äänimaisema on nerokkaimpia ikinä; ilman komeita nostatuksia ja tunteikasta Together we will live forever -raitaa elokuva olisi huomattavasti keskinkertaisempi. The Wrestlerissä Mansellin osuus oli pieni, pääpainon kallistuessa 80-luvun uhokkaan hevin suuntaan, mutta silti kaiken tiivistävä pääsävel oli Mansellin käsialaa ja teemaan sopivasti Slashin kitaroinnilla höystettyä. Black Swanissa Mansell sen sijaan esittää vain peruskomean muunnelman kaikille tutusta Joutsenlammesta. Tulos on synkeä, kauniskin, mutta liian usein mahtipontisuudessaan myös ontto. Samat adjektiivit kuvaavat myös elokuvaa, joka aronofskymaiseen tapaan on kyllä visuaalianniltaan täydellinen… tai siis, elokuvan teemoja mukailleksemme; täydellisyyksiä hipova.
Hitaasti ajatuksia kypsyttävä Black Swan on kaikenkaikkiaan hieno leffa, mutta sen keräämä hype kovin vääristynyttä. Siksipä oli hyvä, ettei Aronofsky napannut pokaalejaan vielä. Tällä tahdilla niitä isoja, isoimpiakin, kunnianosoituksia ui verkkoihin paljon. Ja tämä Black Swanin saama yllättävänkin kriittinen palaute on tulkittava siltä kantilta kuin baletin kaikkein lupaavin tanssija olisi juuri tanssinut vain ja ainoastaan upeasti; ei sitä luvattua elämää suurempaa tanssiaan. Siksi suosikin ylle sataa muutakin kuin sokeaa kiitosta.
Bonuksena Aronofskylle on jälleen suotava yksi mielenkiintoinen kunnia; jos ei testosteroninen wrestling-kehä ollut mieluisin tai tutuin lähtökohta, niin sitä ei myöskään ole kumman femiiniksi mieltyvä balettisali. Silti kumpaisellekin alustalle rakentuu komea elokuva.
