Italialaisen ekslpoitaation ohjaajien isoista (tai isoista ja isoista) nimistä Enzo G. Castellari on profiloitunut hyvin pitkälle toimintaohjaajana, joka muistetaankin kenties parhaiten vähäjärkisistä ”Mad Max” –rip offeistaan, kuten ”Bronxin asfalttisoturit” tai ”Uudet barbaarit”. Fanien keskuudessa arvostetumpia tuntuvat kuitenkin olevan miehen westernit. Itse en ole näistä nähnyt kuin Keoman, mutta jos Castellarin muut länkkärit ovat puoleksikaan yhtä hyviä, en lainkaan ihmettele niiden arvostusta. Itse asiassa Keoma muutti täysin käsitykseni Castellarista, jota aiemmin pidin pelkkänä reikäpäisen post-apocalypsen suoltajana, sillä tämä paljasti hänestä aivan uusia puolia. Se on myös jälleen yksi osoitus siitä, ettei eksploitaatioelokuvia pidä suoralta kädeltä tuomita pelkäksi taiteellisesti alamittaiseksi viihteeksi. Jos Castellarin ohjaajakollega Ruggero Deodato teki kaikkien aikojen vaikuttavimman väkivaltaelokuvan ”Cannibal Holocaustin” myötä, yltää Castellari Keomassa vähintään samanveroiseen suoritukseen toiminnan saralla.
Tarinan päähenkilö Keoma Shannon (Nero) on puoliksi intiaani ja puoliksi ”jenkki”. Palatessaan sisällissodasta Texasiin kotiseuduilleen, hän saa havaita kotikaupunkinsa muuttuneen täydellisesti: Unionin voitto sodassa on tuonut orjille vapauden, mutta toimettomaksi jääneet etelävaltioiden sotilaat eivät noin vain ole valmiita luopumaan vanhasta yhteiskuntajärjestyksestä. Pahan Caldwellin (O’Brien) johdolla he ovat ottaneet kylän valtaansa. Ulkoapäin pakotetun muutoksen ja konservatiivisten omaneduntavoittelijoiden välisten ristiriitojen vuoksi kaupunki itsensä etu on jäänyt pahasti sivuun, kuten Keoma saa huomata: rutto autioittaa kaupunkia, lapsuuden sankari George (Strode) on vajonnut alkoholismiin ja isä William (Berger) erakoitunut muusta yhteisöstä.
Tarina sinänsä on ainakin alkuasetelmaltaan lännenelokuville melko tavanomainen. Keoman vahvuutena onkin kuvata tästä etenevää tarinaa melko poikkeuksellisella tavalla: elokuva ei ole missään suhteessa toiveikas tarina hyvien karjapaimenten voitosta pahoista tilanherroista, ja Keoman itsensä hahmo saa tarinan edetessä hyvin kiehtovia piirteitä. Castellarin kerronta on valovuosia edellä useimpia lännenelokuvia ja sisältää mielenkiintoisen tavan esittää hahmojen muistelot siten, että ne heidän mielessään muuttuvat osaksi nykyisyyttä. Näiden kohtausten myötä hän antaa päähenkilölleen menneisyyden: Keoma ei ole mikään nimetön kostaja tai persoonaton riehuja, vaan intiaanisukujuurtensa takia syrjitty ihminen, jolta puoliverisyytensä vuoksi on viety mahdollisuus onneen. Juuri vahvassa päähenkilössä piilee elokuvan vahvuus: katsoja ymmärtää motiivit hänen tekojensa taustalla ja voi samaistua häneen, ympäristön erilaisuudesta huolimatta.
Tarinan edetessä Keoman hahmo syvenee entisestään: mies on väkivaltainen, mutta syynä tähän on syrjintä lapsuudessa. Kun häneltä on viety mahdollisuus ja lopulta jopa kyky ilmaista tunteitaan, ilmenevät hellyyden tunteet vain brutaalina väkivaltana hänen läheistensä vihollisia kohtaan. Puoliverisyytensä vuoksi Keoma on menettänyt oikeutensa perheeseen ja kotiin. Castellari ansaitsee kunnioitusta tavastaan kuvata Keoman orastavaa suhdetta suojelemaansa naiseen (Karlatos): romanssi ei tunnu missään mielessä päälle liimatulta, ja Franco Neron vakuuttavan roolityön ansiosta katsoja ymmärtää syyt, miksei Keoma uskalla lähestyä rakastettuaan. Castellari myös käyttää ääniraitaa taitavasti: käytännössä yhdestä pitkähköstä kappaleesta koostuva score soi aina kun Castellari tahtoo päästää katsojan henkilöhahmonsa sisälle: sanat vaihtelevat tilanteen mukaan, samoin tulkinnan sävy. Paitsi Castellarista, Keoma paransi runsaasti myös säveltäjäkaksikko De Angelis –veljesten (eli Oliver Onions –duon) osakkeita – kaksikon toimintaelokuviin tekemä syntikkapop kalpenee Keoman tunnelmallisen ääniraidan rinnalla valkeaksi kuin lakana.
Kun tarina lähestyy loppuaan, alkaa mielenkiintoista symboliikkaa sisältävä juoni muodostaa Keomasta jopa Jeesus-hahmoaan. Omaa etuaan tavoitellessaan kaupungin pamput häpäisevät hyväntekijänsä, ja Keoman lopullinen kostoretki kolmea kiduttajaansa vastaan vertautuu kiehtovalla tavalla Jeesuksen kolmeen päivään kiirastulessa ennen ylösnousemusta. Mutta toisin kuin Raamatun kertomus Jeesuksen koettelemuksista pääsiäisenä (niin kuin nyt joku pystyisi sitä puolueettomasti tarinana analysoimaan), ei Castellarin elokuva sisällä juuri minkäänlaista toiveikkuutta pelastuksesta tai ihmisten perimmäisestä hyvyydestä. Keoma on synkkä ja väkivaltainen kertomus ihmisluonnosta, lytäten armotta kaikki myytit sankaruudesta. Vapauskin merkitsee ensi sijassa vapautta tavoitella omaa etuaan – oikeutta, mutta samalla velvollisuutta menestyä paremmin kuin muut ja alistaa toisia.
Yhteenvetona sanottakoon, että Keoma on Castellarin paras elokuva, jonka ei lainkaan tarvitse hävetä lajityyppinsä tunnetumpien merkkiteosten rinnalla. Elokuvaa tehtäessä käsikirjoitus pitkälti improvisoitiin päivä kerrallaan, mutta siitä huolimatta (tai juuri siksi) lopputulos on elämänmakuinen, uskottava ja jännittävä. Keoma on mielenkiintoista symboliikkaa, yhteiskunnallista kannanottoa ja koskettavia tunnetiloja sisältävä draamasisältöinen lännenelokuva, joka paitsi on teknisesti moitteetonta laatua, myös tarinaltaan ja sisällöltään uskomattoman hieno.
