Vuosi 2010 on muutosten aikaa suomalaisessa elokuvateollisuudessa: elokuvateattereihin on saapunut, ja on tulossa kotimaisten elokuvien saralla joukko outoja lintuja. Napapiirin sankarit kuvasi Pohjois-Suomessa sekoilevia Matti Meikäläisiä, kun taas Rare Exports kertoo tarinan erilaisesta joulupukista. Kuitenkin vuoden puhutuin kotimainen tekele lienee Harjunpää ja pahan pappi – Suomen aluevaltaus täysiveriseen trilleriin. Matti Yrjänä Joensuun teoksen elokuvasovituksen on ohjannut epätasaisista ja kunnianhimoisista projekteistaan tunnettu Olli Saarela. Komisario Harjunpäätä esittää Peter Franzén (Rööperi), Harjunpään vaimon rooliin on palkattu Irina Björklund ja Harjunpään naiskolleegan roolissa nähdään Jenni Banerjee. Pimeää spektriä edustaa Pahan pappia tulkitseva Sampo Sarkola.
Tyttärensä traagisen kuoleman murtama Harjunpää pakenee todellisuutta töihin, jossa komisario saa selvitettäväkseen joukon outoja metrokuolemia – jokaisen murhan uhri on harjoittanut perheväkivaltaa ja kohdellut jälkikasvuaan tai vaimoaan kuin teurastettavaa siipikarjaa. Tapauksen melskeissä Harjunpää seuraa raskain silmin tyttärensä tappanutta nuorisorikollista ja vajoaa henkisesti kohti lopullista murtumispistettä.
Jo alun lohduton soundtrack paljastaa elokuvan synkän maailman: Harjunpää ja pahan pappi on tummasävyinen, väkivaltainen ja raaka kuvaus siitä, mitä suomalainen yhteiskunta voi pahimmillaan olla. Tatuoidut mieskarpaasit hallitsevat tummaa katukuvaa väkivallan ja kirosanojen avulla. Helsingistä on tehty vaarallisten rikollisten asuttama keskitysleiri, jossa nyrkki ja luunmurskaus ajavat lakikirjan roolia ja lainvartijat ovat avuttomassa tilanteessa yrittäessään varjella lakia, jota vain he näyttävät noudattavan. Visuaalisesti Harjunpää ja pahan pappi on täydellinen elokuva: öisen Helsingin maisemat näyttävät kansainvälisestikin korkeatasoisilta ja metrotunnelien uumenissa kuvatut kohtaukset kuuluvat elokuvan jännittävimpiin. Casting koostuu kotimaisesta parhaimmistosta ja sen kyllä näkee: Franzén on oma karismaattinen itsensä, Sarkola on oikein mainio julmana psykopaattina ja Jenni Banerjee tuo hahmoonsa inhimillisyyttä ja myötätuntoa. Irina Björklundin hahmo jää valitettavan etäiseksi, mutta ei hänen roolisuorituksensa huonokaan ole.
Vahvoista puolistaan huolimatta Harjunpää ja pahan pappi ei ole täydellinen elokuva. Sen juoni on kyllä kohtalaisen sujuva, mutta käsikirjoituksessa on selkeitä aukkoja, jotka heijastuvat eniten kaavamaisena dialogina ja lopun harmillisena hutaisuna. Harjunpää ja pahan pappi häviää länsinaapurin Millenium- trilogian ensimmäiselle osalle, mutta päihittää kaikki tuhannen- ja yhden yön amerikkalaiset hollytekeleet. Niille, jotka pystyvät katsomaan väkivaltaisuuden läpi, on tiedossa myös koskettava tarina perheen murtumisesta ja menetyksen kanssa elämisestä.
Käsikirjoituksen ajoittaisesta kankeudesta ja sovinistisella väkivallalla liiallisesta mässäilystä huolimatta Harjunpää ja pahan pappi on oikein mainio kotimainen trilleri ja todiste elokuvateollisuutemme kyvyistä julkaista jotain muutakin kuin draamakomedioita tai juopotteluvideoita.
