Rakennusurakoitsija Samin (Edelmann) tarina voisi olla nimeltään Alamäki, tai jotakin muuta yhtä riemastuttavaa. Kotirauha on sen sortin leffa, että mikäli et jo valmiiksi ui synkissä ajatuksissa ennen sitä, sen jälkeen mieli on apea ja ankea kuin kaatosateessa reikäisillä kalosseilla patikoivalla.
Edelmannin liki kivikasvoisesti esittämä Sami on RakennusSamin johtaja, joka pykää uusia omakotitaloja minkä ehtii. Lama painaa päälle, mutta Sami vain rakentaa. Kotona vaimo (Kaitue) ja rippikouluikäinen tytär (Kyllönen) kuvittelevat kaiken olevan ihan mukavasti, vaikka Sami menettää talokaupat, jää ilman lainaa ja viimein ilman työntekijöitä. PA:na ei pysty maksamaan palkkoja, joten kostonhaluiset ja nälkäiset velkojat alkavat himoita Samin päänahkaa. Lopulta Samin kotirauha rikkoontuu pahemman kerran.
Aleksi Mäkelä luotsaa mollivoittoista stooria flashbackien karikkojen kautta taiten. Silti Kotirauha ei välty saamasta syöksylaskuteemassaan jopa korneja piirteitä. Mäkelän muihin elokuviin verrattuna jopa matalabudjettisemmalta vaikuttava Kotirauha pysyy kuosissa aina siihen asti, kunnes ohjaaja heittäytyy yllättävän tekotaiteelliseksi ja alkaa kikkailla mm. hautaseppeleen kanssa. Näin pitkän linjan ohjaajalta olisi voinut odottaa jotakin muuta kuin kansanopistotasoa…
Elokuvan käsikirjoituksessa on realismia, josta huokuu, että taustatyö rakennusyrittäjän arjesta laman aikana on tehty hyvin. Itse erästä Samin kaltaista erittäin läheltä seuranneena voin antaa rainan tästä puolesta melkein pelkkiä kehuja. Mutta erikoisia aukkoja löytyy myös. Esimerkiksi Samin vaimon ja tyttären tiedottomuus (ja tiedonhaluttomuus) perheen isän työasioista suorastaan hämmentää. Vaimo ja tytär ovat pari, joka on kiinnostunut enemmän omista ympyröistään kuin miehensä puuhista. Miksi nämä kolme yleensä ovat yhdessä, sitä perheen yhteisistä hetkistä on vaikea keksiä. Samankaltaista rykimistä ei ole havaittavissa Samin, hänen poliisiveljensä (Kinnunen) ja yrittäjäisänsä (Kalliala) välisissä suhteissa. Edelmannin ja Kinnusen näkeminen näin likeisissä rooleissa muistuttaa Mäkelän ohjaamasta Romanovin kivistä (1993). Nämä elokuvat ovat tietysti erilaisia, mutta siitä huolimatta voisi puhua kehittymisestä parempaan suuntaan. Lisäksi on ilo katsoa Kallialan työskentelyä roolissa, joka ei ole minkäänlainen hupihahmo.
Apeuden alhosta aina vain syvemmälle luisuvan Kotirauhan jälkeen ei kannata odottaa erityisen euforista tilaa. Leffassa on monia lupaavia aineksia, mutta ikävä kyllä kokonaisuus kompuroi juonen aukkoihin ja Mäkelän tekotaiteellisiin kokeiluihin.
