Luin äskettäin yhden tosi surkuhupaisan jutun. Rutiköyhä venezuelalainen hiihtäjä halusi osallistua Lahden MM-kisoihin, mutta jäi jumiin Ranskaan. Onneksi joukko suomalaisia hyväntahtoisia lahjoitti miehelle kymppitonnin ja unelmasta tuli totta. Sitten joku taisi vihdoin huomata, että Venezuela on oikeasti päiväntasaajalla sijaitseva banaanitasavalta, jossa ei ole sen enempää talvea, lunta kuin hiihtoliittoakaan. Mestarihiihtäjä itse ei osannut edes seistä suksien kanssa saati sitten hiihtää. Sitten paljastui, että Venezuelan oma poika olikin militantti vallankumouksellinen, jota Ranskan poliisi epäili terrorismista. Money well spent. Miten meni niinku omasta mielestä?
Yllä oleva tarina ei oikeastaan liity mitenkään tämänkertaiseen elokuvaan, mutta tulipahan murjaistua. Manchester by the Sea on ainakin ennakkotietojen ja arvostelujen perusteella jälleen yksi vahva ehdokas vuoden parhaaksi elokuvaksi, onpa elokuva jopa päässyt Oscar-ehdokkaaksi kuudessa eri kategoriassa. Elokuvan ohjauksesta vastaavan Kenneth Lorganin muista ohjaustöistä en osaa sanoa, mutta käsikirjoituksen mies on tuottanut tätä ennen ainakin [movie]Gangs of New York[/movie]iin ja elokuvaan [movie]Rockyn ja Bullwinklen seikkailut[/movie]. Jälkimmäinen saa ainakin itseni kananlihalle.
Manchester by the Sea on pienellä budjetilla tehty draama, jonka päähenkilö on nimeltään Lee Chandler. Lee on katkeroitunut ja omaan maailmaansa eristäytynyt oman tiensä kulkija, joka työskentelee eräänlaisena yleisenä talkkarina Bostonissa. Leen veli Joe sattuu kuolemaan elokuvan alussa ja Leen yllätykseksi veli on testamentissaan määrännyt miehen teini-ikäisen poikansa Patrickin huoltajaksi. Lee joutuu palaamaan lapsuuden kotikyläänsä Manchester-by-the-seahin järjestelemään veljensä hautajaisia ja hoitamaan veljenpoikansa huoltajuuskysymystä. Samalla Lee joutuu kasvokkain traagisen menneisyytensä kanssa.
Mikäli kaipaa elokuvalta jännitystä, toimintaa ja seksiä niin joutuu varmuudella tämän suhteen pettymään, sillä Manchester by the Seassa ei ole noista mitään. Sen sijaan tässä puhutaan alusta asti todella paljon eikä koko elokuvassa taida olla yhtään paria sekuntia pitempää hiljaista hetkeä. Tämä ei ainakaan itseäni haitannut juurikaan, sillä harvinaisen hyvin kirjoitettua dialogia oli mielekästä seurata ja näyttelijät olivat kaikki ensiluokkaisen hyviä, etenkin Patrickia esittävä Lucas Hedges ja pääosaa Leenä tunteella vetävä Casey Affleck. Syön söpöistä pupunpoikasista tehdyn fasistisen karvahattuni jos jälkimmäinen ei voita roolistaan Oscaria. Alun perinhän pääosaa kaavailtiin Matt Damonille, mutta mies päätti jättäytyä vain tuottajaksi ja rooli annettiin Affleckille. Oli syy mikä tahansa, jälkikäteen katsoen ratkaisu taisi olla oikea. Ketään muuta ei voisi kuvitellakaan miehen tilalle.
Manchester by the Sean tarina on kerrottu kahdessa aikatasossa. Nykyajasta ja varsinaisesta tarinasta leikataan vähän väliä Leen nuoruutta Amerikan Manchesterissä kuvaaviin flashbackeihin, joista pikkuhiljaa selviää syy miehen katkeruudelle. Nykyaikaa ja flashbackeja on ainakin aluksi vaikeaa erottaa toisistaan, sillä aikatasojen vaihtuessa ei oikeastaan nähdä mitään efektiä ja nykyajan Leen menneisyyden Leestä erottaa lähinnä hiustyyli. Ensimmäisen puolen tunnin tai kolmen vartin jälkeen tähän kuitenkin tottuu eikä koko juttuun kiinnitä enää edes huomiota. Alun hämmennys söi ainakin omaa katselukokemusta jonkin verran. Ehkä tämä on nähtävä useampaan kertaan, jotta koko kuvio avautuisi aivan alusta asti.
Yksi asia, joka ainakin itsessäni herätti vähän ristiriitaisia tunteita, oli elokuvan valituista klassisen musiikin sävellyksistä koottu soundtrack. Itselläni ei ole mitään klassista musiikkia vastaan, päinvastoin. Pääosin homma on musiikkien osalta täydellisesti hanskassa. Oikeastaan homma hajoaa siltä osin vain yhdessä traagisessa kohtauksessa, jossa kuullaan Tomaso Albinonin Adagio g-mollissa minuuttikaupalla. Tuo sävellys on mielettömän hieno, mutta omaan makuuni yksi kliseisimpiä melankolisia kappaleita joita on koskaan tehty. Kyseinen kohtaus itsessään tuntui ainakin omasta mielestäni väkisinväännetyltä kyynelten tihrustukselta enkeliviuluineen ja se tuntuu jatkuvan loputtomasti. Kohtaus toi mieleeni elävästi sen yhden Salkkareiden jakson, jossa se yksi vauva kuoli ja sitten niitä hautajaisia oli nyyhkyviuluineen varmaan kymmenen jaksoa putkeen. En epäile etteikö tuo jotakuta oikeasti kosketa ja itketä, mutta itse koin sen lähinnä halvaksi katsojien manipuloinniksi. Se on pitemmän päälle todella ärsyttävää.
Manchester by the Sea on hyvä elokuva. Sen ohjaus on oikein hyvää työtä, näyttelijät erinomaisia ja käsikirjoitus mielestäni Oscarin arvoinen – [movie]Moonlight[/movie]in kanssa tulee tiukka taisto. Itse en kuitenkaan menisi kutsumaan sitä miksikään mestariteokseksi tai edes vuoden parhaaksi elokuvaksi. Varmasti moni tästä pitää ja ihan syystäkin, mutta ne pienet ärsykkeet, joista yllä jo puhuin söivät ainakin omaa nautintoani huomattavasti. Minä olen kuitenkin omituinen, joten sillä ole mitään väliä. Käykäähän toki katsastamassa jos siltä tuntuu. Minä menen nyt hiihtämään.
