Vuonna 2015 mies nimeltään Robert Eggers toi meille kauhuelokuvan, joka tulisi jakamaan mielipiteitä, The Witch, tai The VVitch: A New-England Folktale. Mutta Eggers olikin vasta lämmittelemässä, sillä seuraavaksi, nyt vuonna 2019, yhdessä A24-studion kanssa, hän tuo meille nähtäväksi The Lighthousen.
Thomas Wake ja Ephraim Winslow saapuvat majakanvartijoiksi salaperäiselle pläntille keskellä merta. Kummallisuudet alkavat, kun laiva ei saavukaan noutamaan heitä sovittuna päivänä myrskyn takia.
Minulla oli tätä elokuvaa kohtaa turhankin korkeat odotukset, sillä trailerit ja kaikki elokuvasta leviävä tieto vain näytti ja kuullosti niin fantastiselle. Tämän takia elokuva ei ylittänyt mitenkään odotuksiani, mutta lunasti se kyllä kiitettävästi. Ei täysin sellainen minkälaiseksi kuvittelin kyseisen elokuvan, mutta silti niin hieno teos.
Arvostan suuresti sitä, kuinka Willem Dafoe ja Robert Pattinson kannattelevat elokuvan periaatteessa kahdestaan, mitä nyt nopeasti vilahtavaa merenneitoa ei lasketa. Heidän kemiansa toimii upeasti ja dialogi heidän välillänsä on mahtipontista.
Vaa’an tasapainolla huumorin ja kauhun välillä vuorotteleva visuaalinen mestariteos. Henkilökohtaisesti huumori ei itseasiassa purrut minuun, mutta se toimi leffassa silti synkkyyden vastapainona. Huumorin toki tulisi naurattaa katsojaansa, mutta koin sen silti onnistuneeksi elokuvan kannalta juuri nimenomaan vastapainon kannalta. Lähtökohdiltaan tämä tuntui elokuvateattereissa kutakuinkin mahtavalta. Vain kaksi majakanvartijaa ja majakan salaisuudet.
Mukana on useita ylilyöntejä, mutta etenee silti juuri sopivan verkkaisesti tyylinsä ja tunnelmansa huomioon ottaen. Ylilyönnit sopivat pitkälti jokaiseen kohtaansa, tosin ymmärrän, jos jonkin mielestä elokuva taipuu turhaan sekavuuteen. Mutta täydellisyyttä tämä ei aivan hio, ei ainakaan ensimmäisellä katselukerralla. Vaikka elokuva säilyttääkin koko kestonsa ajan upean saman tasapainon, ylilyönnit olivat minusta parissa kohtaa turhan poukkoilevia, ei aivan puskista tulevia, mutta eivät tarpeeksi tukevia. Muuten teatterikokemus oli erittäin hyvä, mutta äänet olivat aivan liian kovalla. Sitä sekavuutta se ei todellakaan mielestäni ole. Mukana on selvästi järki kädessä, jota hahmoilla ei todellakaan ole ja käymme tapahtumia paljolti läpi heidän näkökulmistaan, ja selkeä, joskin hyvin, hyvin sumuinen idea, miten edetään alusta loppuun.
En tule myöskään ikinä unohtamaan tuota sumutorvea ja kauniilla tavalla piinaavia musiikkeja. Äänimaailman sopiminen kuvaan on aina hyvin tärkeää ja kiinnitän siihen huomiota aina tarkasti, toki on myös tärkeää tietää, milloin on hyvä olla käyttämättä minkäänlaista ylimääräistä ääntä. Tosin elävää kuvaahan tässä katsotaan, joten pääasiassa kannattelevana voimana tulee olla nimenomaan kuva. Olen sanonut ennenkin ja sanon jälleen, jos mustavalkoisuutta osaa käyttää mestarillisesti, se kykenee ylittämään helposti kikkoinaan ja tehokeinoinaan värillisen kuvan. Riippuu tietenkin myös katsomastamme aiheesta ja materiaalista, mutta tässä se todella pätee täysin.
Elokuva muistuttaa niin visuaaliselta ilmeeltään kuin idealtaankin vanhaa kunnon klassikkokauhua, mutta hyödyntää silti samanaikaisesti täydellisesti ja henkeäsalpaavan upeasti uusia tekniikoita, jotka niin luovat omaa uskomatonta työtään, mutta myös tukevat tuota klassista tunnelmaa. Mustavalkoinen 35 mm filmi luo ainutlaatuisen fiiliksen ja lavasteet ovat karmivia ja aivan loistavia. Arvostan suuresti tällaista elokuvaa monestakin syystä, yksi on juurikin, että elokuva on tehty tällaiseen formaattiin katseltavaksi. Myöskään sisällöltään se ei todellakaan ikimaailmassa purisi suureen yleisöön.
Aiheiltaan elokuva oli makuuni ja ne ovatkin erittäin mielenkiintoisia. Vanhan ajan uskomuksia merenneidoista, Poseidonista ja muista. Elokuva kuitenkin käsittelee hulluutta. Kaksi majakanvartijaa käyvät ajan mittaan hulluiksi tuolla majakalla kahdestaan ja ihmisluontaiset vaistot ottavat heissä vallan. Vainoharhaisuus, halut, katkeruus ja petollisuus muun muassa mielipuolisuuden ohella alkavat temmeltämään kyseisellä saarella. Elokuvassahan nähdään myös yliluonnollisuutta, mutta sitä tuskin oikeasti tapahtuu, ainoastaan hahmojen mielissä. Mutta mitä ja miten todella kaikki tapahtui?
Leffa sukeltaa sopivan syvälle hulluuteen, siellä homma lähteekin käsistä, mutta hyvä niin, sillä hullut jutut lähtevät aina lapasesta. Jo alusta asti painava vainoharhaisuus ja ärtymys vain kasvaa ja kasvaa kasvamistaan, viina alkaa vaikuttamaan, nälkä lisääntyy ja kaameat olot kiusaavat. Katsojan silmille isketään visuaalisesti kauniita ja karmeita kuvastoja, jotka saavat niin hämmästelemään kuin myös kauhistumaan.
Kuudes aistini kertookin, että tämä vuosi on hieno elokuvavuosi. Olemme muun muassa saaneet Midsommarin, Once Upon a Time in the Hollywoodin, Jokerin, The Lighthousen, The Irishmanin ja lisää on tulossa. Mutta ainakin tällä hetkellä sanoisin, että The Lighthouse on vuoden 2019 elokuvista kirkkain. Innolla odotan millainen elokuva saadaan, kun Eggers ottaa tehtäväkseen tehdä uuden elokuvan Nosferatusta.
