Olisipa Peter Lorre ollut mukana tässäkin rainassa… Hitchcock teki 1930-luvulla ensimmäisen version tästä jännäristään. Se oli samalla Lorren debyytti englannin kielellä. Yleisesti kuitenkin ollaan sitä mieltä, että 50-luvun versio on kahdesta parempi. Siinä päätehtävissä nähdään myös lahjakkaita ihmisiä. Niin kuin eräs Jimmy Stewart.
Hitchcock sujauttaa alussa kaksi lomailevaa perhekuntaa Marokkoon ja vatkaa heidät yhteen. Tohtori McKenna (Stewart) ja hänen laulajavaimonsa Jo (Day) sekä heidän poikansa Hank (Olsen) kohtaavat vieraalla maalla Draytonit (De Banzie ja Miles) ja yrittävät ottaa rennosti. Ripaus miekkosta nimeltä Louis Bernard (Gélin) maustaa kuitenkin seosta muuhun suuntaan. Kun mystinen Bernard kuolee tohtori McKennan käsivarsille huippusalaisia supisten, alkaa taikina nousta. McKenna tietää nyt liikaa ja joku tietysti haluaisi hänen olevan kuin ei tietäisikään mitään (tai olla ehkä jopa tietämätön). Vaitiolon vakuudeksi pikku Hank kidnapataan. Vanhempien järkytys on tietysti suuri ja halu tehdä jotain asioiden hyväksi vielä suurempi.
Mies joka tiesi liikaa on uskottavampi kuin Linnut, sujuvampi kuin Revitty esirippu ja ajoittain jopa hauskempi kuin Mutta kuka murhasi Harryn? Jännittävyydessään se ei peittoa kuitenkaan Takaikkunaa tai ohjaajansa ikivanhaa mestariteosta Nainen katoaa. Perheen lomatragedia puhuttelee ainakin jollakin tasolla varmasti jokaista katsojaa. Vaikka James Stewart usein onkin jokseenkin tollukasmainen ilmestys, hänen tätä piirrettään voisi pitää juuri tässä roolissaan pelkkänä plussana. Doris Dayn energisyys on sille hyvä vastakohta. Dayn laulajantaitojen hyödyntäminen tuntuu silti turhan höttöiseltä idealta. Kiehtovampaa olisi ollut, jos hän olisi esittänyt vaihteeksi vaikka pianistia. Siitä huolimatta Doris-täti tekee kyllä yhden uransa hienoimmista suorituksista – väitteen voi varmistaa vaikka tiiraamalla hidastuksella kohtausta, jossa tohtori syöttää vaimolleen rauhoittavia.
Hitchcock ei onnistu aivan rakentamaan sellaisia jännitysmomentteja tähän elokuvaansa kuin se tosiaankin kaipaisi. Tunnelmaa rikkoo paitsi muutamien sivunäyttelijöiden, mukaan lukien Bernardina nähtävä Daniel Gélin, köpelö esiintyminen, mutta myös elokuvan turhan valoisa yleisilme. Kohtalokkaimpien hetkien aikana onneksi kuullaan ”Hitchin” hovisäveltäjän, Bernard Herrmannin, itsensä johtamana tilanteeseen sopivaa musiikkia.
