Night Visionsin pikkuveljen Back to Basics-festivaalien ohjelmistosta löytynyt helmi alkoi heti kummittelemaan aivolohkoissa kun ensimmäisen kerran elokuvan nimi eksyi näkökenttääni. Jostain muistini peräkammarista löysin Nekromantikin ja muistelinkin sen olevan yksi niistä must-to-see pätkistä, joka pitäisi olla jokaisen elokuvaharrastajan filmikavalkaadissa.
Näytöksestä erityisen teki se, että elokuvan ohjaaja oli vierailemassa paikan päällä ja kertoi elokuvasta hiukan “hauskoja” faktoja. Torstai-ilta, jopa lähes keskiyö, sopi mitä parhaiten tälläisen kulttiklassikon katseluun.
Omen est nomen. Elokuvahan siis kertoo lyhyesti nekrofiliasta, mutta myös hiukan muista ihmismielen sairauksista. Tarinamme keskiössä on toisiansa rakastava pariskunta, jolla on kohtuullisen perverssinen yhteinen harrastus: kuolleiden/ruumiiden kanssa seksin harrastaminen. Miehen leipätyö ei välttämättä ole miellekkäintä, koska katuja joudutaan puhdistamaan ihmisten raadoista, mutta kas kummaa kun se sopiikaan päähenkilömme ah-niin-ihanaan harrastukseen. Tuodessaan jo mädäntyneen ruumiin kotiin, hauskuus voikin alkaa. Perheidylli kuitenkin särkyy kohtalokkaasti kun mies saa potkut työpaikalta ja nainen ei enää tunnekaan vetoa mieheen. Mädäntyneen ruumiin charmi ja itsevarmuus vievät miehestä voiton, joten neiti pakkaa kamansa ja muuttaa pois, ruumis tietysti mukanaan. Päähenkilömme elämä särkyy ja hän alkaa paikkaamaan tätä tyhjiötä mitä sairaimmilla asioilla ja loppukliimaksin lähestyessä useammankin katsojan silmämunat kääntyvät päässä ympäri aivojen pyrkiessä eliminoimaan kaiken sairaan tavaran pääsyn poloisen katsojan alitajuntaan.
Jokunen vuosi vierähti välissä kunnes pääsin tarkastamaan tämän kyseisen klipin, koska olin kuullut siitä vain kaikkea hyvää (lue sairaita ja oksettavia kohtauksia). Jollain tavalla elokuva kuitenkin täytti sille annetut ennakko-odotukset, vaikka lähes kaiken nähneenä elokuvaharrastajana kyseinen filmi ei sittenkään tuonut jättipottia kotiin. Voisin kuitenkin kuvitella leffan ensi-illan muutamisen kymmenen vuotta sitten olleen kohtuullisen hämmentävä suurelle osalle katsojista, ja luulisin monen saaneen jo ensimmäisen vartin kohdalla tarpeekseen.
Jörg Buttgereittin kommentien saattelemana on ehkä helpommin ymmärtää elokuvaa. Elokuva on jollain tavalla kannanotto jatkuvaan sensuuriin, minkä vuoksi aiheeksi onkin valittu lähes missä tahansa kulttuurissa vallitseva tabu. Buttgereitt myös moneen otteeseen korosti budjetin olleen hyvin heikohko sekä näyttelijät ynnä muut elokuvan parissa työskennelleet oli kaavittu kasaan ohjaajan lähipiiristä. Edellämainitut sekä mainitsemattomat seikat tekevät tästä filkasta lähes väistämättä B-luokan eeppisen matkan ihmismielen sairaisiin kammioihin.
Jos realistisesti alkaa ruotimaan elokuvaa niin siitä on vaikea sanoa vakavalla naamalla yhtään mitään. Näyttelijät ovat hiukan tönkköjä ja eivät juurikaan aiheuta muuta kuin hilpeyttä katsojissa. Päähenkilön päämäärätön hyppiminen pellolla pianomusiikin säestyksellä on ehkä elokuvan hauskimpia kohtauksia. Musiikkiraita on kutakuinkin hyvin yksipuolista pimputusta ja rämpytystä, ja moneen otteeseen tuntuu siltä, että musiikkia ei ole elokuvaan varten edes tehty millään tavalla vaan pelkästään tungettu täyttämään kohtauksia. Buttgereitt sanoikin, että koska hän on käsittämättömän huono kirjoittamaan dialogeja, oli helpompaa tunkea kohtaukset täyteen musiikkia. Se näkyy ja kuuluu.
Kuvan laatu on myös heikohko. Elokuva näyttää siltä, että se olisi kuvattu omatekoisella kameralla joskus 60-luvun loppupuolella. Valaistus on monilta osin pielessä, koska leffakankaalle ei juurikaan piirtynyt tietyissä kohdin edes ääriviivoja kuvattavista kohteista.
Mitä elokuva sitten kertoo? 30 vuotta sitten todennäköisesti näkökulma oli täysin erilainen, mutta koitetaan sepustaa nyt jotain. Elokuva onnistuu ainakin kohtuullisen hyvin siinä, mitä se yrittääkin. Läpi elokuvan B-luokan (vai kenties jopa C?) leima paistaa läpi ja kyseistä elokuvaa on vaikea olla katsomatta vakavin ilmein. Buttgereittin kapinahenkinen kannanotto sensuuriin ikeeseen osuu sinne minne pitääkin, ei elokuvaa muuten olisi niin montaa kymmentä vuotta pidetty pimennossa ihmismielelle haitallisena teoksena. Elokuvan kuvan laadusta lavastukseen ja näyttelijätyöhön saakka paistaa läpi käsittämättömän minimaalinen rahamäärä, vaikka elokuvan 80-luvun Iron Maiden-tyylinen juliste näyttääkin mielestäni hyvin mielenkiintoiselta ja laadukkaalta. Elokuva pyrkii shokeeraamaan ja sitä se myös tekee jollain tapaa. Pienen kanin nylkeminen (ilmeisesti vielä oikea) kilpailee ahdistavuudessa Cannibal Holocaustin kilpikonnan teurastamisessa, mutta ruumiin kanssa pelehtiminen tuo lähinnä hymyn korviin sen näyttäessä niin epäaidolta kuin olla ja voi.
En sanoisi, että haluaisin nähdä elokuvan heti jälleen uudestaan, mutta veikkaisin, että muutaman vuoden sykleinä se voisi jopa toimia muistuttamaan hiukan erilaisen elokuvamaailman läsnäolosta. Nekromantikia en nostaisi kuitenkaan millekään maailman korkeimmalle jalustalle ja tykittäisi sitä 5 tähden arvoisella plakaatilla, mutta jossain määrin pitää osata arvostaa elokuvaohjaajan kyvykkyyttä tehdä nekrofiliasta kertovasta elokuvasta lähes komediaa. Kolme tähteä ensi näkemästä, mutta joutuupa niitä varmaan laskemaan uusiksi kun tulee seuraavan kerran katsottua. Aivokapasiteetti ei ole vielä kuitenkaan toipunut kokemuksesta, joten annetaan vielä hiukan aikaa pläjäyksen muhia takaraivossa ennen seuraavaa koitosta.
