Christine Jorgensen sukupuolenvaihdoksen herättämän kohun myötä B-elokuvatuottajat näkivät uuden tilaisuuden tehdä rahaa, eli sukupuolenvaihdoksilla mässäilyn. Tuottaja George Weiss palkkasi transvestiittiamatööri Ed Woodin tekemään aiheesta elokuvan. Virheellisesti maailman huonoimmaksi elokuvaohjaajaksi väitetty Ed Wood hyväksyikin mielellään rahoituksen, mutta koki aiheen epämieluisaksi ja ajautui puolivahingossa tekemään omaelämäkerrallista ja omahyväistä vuodatusta, elokuvamuodossa. Syntyi Glen or Glenda – I Changed My Sex!, elokuva Woodin pakkomielteistä ja ikävistä lapsuusmuistoista.
Glen or Glendan juoni on täysi sekamelska. Alussa nähdään transvestiitin itsemurha. Itsemurhan motiiveja ymmärtääkseen juttua tutkinut poliisi lähtee käymään useiden transvestiittien kalloja kutistaneen psykiatrin luona: mies kertoo ensin Glenin (Wood) tapauksesta ja siitä kuinka hän tykkää pukeutua naisten ja erityisesti tyttöystävänsä (Fuller) vaatteisiin. Tämä on itse asiassa niin hauskaa, että katsojankin kannattaisi kokeilla ristiinpukeutumista sen ilojen tuntemiseksi, valistaa elokuva. Tämä osuus elokuvasta on kuitenkin vain noin 45 minuuttia, ja muistaessaan, että leffan tulisikin kertoa sukupuolenvaihdosleikkauksista, Wood on lätkäissyt loppuun vielä aiheeseen liittyvän pätkän. Välillä nähdään myös jumalhahmo Bela Lugosia joka on elokuvan kannalta täysin irrallinen hullu tiedemies.
Elokuvan tarina on jossain määrin kiinnostava, mutta Woodin antaumuksella laatima käsikirjoitus on poukkoileva, typerä, lapsellinen, omahyväinen, mielenkiintoa herättämätön ja armottoman kökkö. Asiaa ei myöskään auta se, että Wood on ohjaajana täysin kykenemätön kertomaan tätä tarinaa. Koska kehystarina ja loppukohtaus on lisätty käsikirjoitukseen ja elokuvaan produktion muuten jo loputtua, se sopii kokonaisuuteen yhtä huonosti kuin voi olettaakin. Kun tarinan oikea ja alkuperäinen kertoja on Bela Lugosin esittämä kummajainen, kertojan näkökulma hypähtelee typerästi: välillä tarinaa kertoo psykiatri, välillä Lugosi, välillä taas ihan joku muu. Woodin äärimmäisen huonosti valikoidut kuvakulmat ansaitsevat erityismaininnan: usein käy niin että vaikka kamera kuvaa kohtauksen alussa päähenkilöitä, he nopeasti liikkuvat pois kameran edestä, eikä kameramies huomaa kääntää aparaattiaan: niinpä katsoja huomaa minuuttikaupalla tuijottelevansa seinää ja kuuntelevansa kahden näkymättömissä olevan henkilön epämielenkiintoista dialogia. Wood on ilmeisesti myös katsonut eräiden keskustelujen olevan liian tylsiä katseltaviksi, ja on siksi liittänyt keskustelun päälle kuvaa juoksevista biisoneista. Omaperäistä, täytyy myöntää.
Ohjauksen lisäksi Wood esittelee taitojaan myös näyttelijänä. Tässä työssä hän suoriutuu hieman paremmin, ollen kuitenkin luokaton. Naispäärooliin on otettu Woodin elokuvanteon aikainen tyttöystävä Dolores Fuller, jolla ei myöskään ole minkäänlaisia näyttelijänlahjoja. Eräät sivuosiin työnnetyt näyttelijät suoriutuvat astetta paremmin, erityisesti Bela Lugosi joka suorittaa karismallaan ja ammattitaidollaan yllättävän hyvin jopa tämän uransa ehtoopuolelle osuneen tusinaroolin.
Glen or Glenda on selkeästi tekijänsä henkilökohtaisinta tuotantoa: pohjimmiltaan kyseessä on huuto ymmärryksen saamiseksi. Alussakin pyydetään katsojaa olemaan tuomitsematta ihmisiä näiden mielitekojen vuoksi. Woodin elämäkerran lukeneille (Rudolph Grey: Ed Wood on Ed Wood, piilomainontasyytösten uhallakin suosittelen luettavaksi) aukeaa turhankin selkeästi se, että elokuvassa pääroolin kaappaava Glenin tarina on käytännössä Woodin oma elämäntarina. Sotatraumat, kaltoin kohtelevien vanhempien kanssa vietetty lapsuus, Woodin angorafetissi sekä luonnollisesti miehen oma transvestismi saavat katsojan sympatiat lopulta Woodin puolelle. Jollain lailla, paradoksaalisesti, Woodin täydellisen epäonnistunut elokuva saa katsojan lopulta kannattamaan elokuvan sanomaa. Ei minulta löydy paljoakaan halua lähteä tuomitsemaan Woodia Glen or Glendan jälkeen. Luettakoon se ansioksi.
Niiden suunnattomista puutteista huolimatta Ed Woodin elokuvien katsomisesta saa jotain outoa mielihyvää. Glen or Glendakin lukeutuu näihin. Se on jopa unenomainen katsomiskokemus: kun pieneen budjettiin nähden todella omaperäisiä, innovatiivisia ja jollain tasolla jopa onnistuneita kohtauksia seuraa täydellisen epäonnistunutta, tahatonta komiikkaa uhkuvaa roskaa, katsojan mielialat vaihtelevat suuresti kohtauksesta toiseen. Tunnelmaltaan parasta puolta Glen or Glendassa edustaa loppupuolen unijakso, jossa Wood onnistuu yllättävän hienosti siirtämään filmille poikkeavuudestaan syyllisyydentuntoa potevan miehen painajaisen, ja onhan kuuluisa kuvaustrikki (kyllä, se jossa Woodin silmät korostuvat kasvolähikuvassa) hieno, huonoa tosin on se että kyseinen kuvaustrikki lieneekin elokuvan onnistuneinta antia. Myös Lugosin vierailut ovat ihan tunnelmallisia, tosin kokonaisuuden kannalta turhia ja irrallisia. Pääsyy niiden lisäämiselle taisikin olla halu lisätä elokuvaan Lugosin esittämä hullu tiedemies… Nämä muutamat taidon pilkahdukset herättävät kysymyksen: olisiko Woodista voinut suuremman budjetin, vähemmän kiireisen aikataulun ja ylipäätään suosiollisempien olosuhteiden myötä tulla jopa oikeasti hyvä ohjaaja? Noh, (Woodin kannalta) valitettavasti nämä piirteet eivät juuri vaikuta siihen tosiasiaan että Glen or Glenda on tahattoman koominen ja umpitylsä draama.
