Kun Sergio Leone oli vuonna 1966 saanut viimeisteltyä Dollaritrilogian mestariteoksella nimeltä Hyvät, pahat ja rumat, hän aloitti uuden trilogiansa. Vuonna 1968 ilmestyi C’era una volta il West, joka tunnetaan täällä meillä Suomessa päin nimellä Huuliharppukostaja.
Rautatieasemalla seisoo kolme heppua, jotka odottavat junan saapumista. Kun juna saapuu paikalle, asemalla jää huuliharppua soittava mies, joka turvautuu rakkaaseen aseensa kolmea miestä vastaaan. Jokainen saa oman osumansa, mutta vain ”Huuliharppu” jää henkiin. Hän haluaa tavata Frankin, jolle hän vainoaa kostoa. Myös eräs nainen alkaa janoamaan kostoa, kun hänen odottamansa perhe on hänen saapuessaan ruumisarkuissa. Tästä alkaa hurja taistelu kaksintaisteluineen ja roistoineen.
On hienoa miten Leone esittelee ja hyödyntää hahmoja. Kukaan ei pohjimmiltaan ole hyvä, mutta ei periaatteessa pahakaan. Itselleni tähän asti parhaiten Väkivallan vihollisista tuttu Charles Bronson on perinyt Clint Eastwoodin roolin salaperäisenä pyssymiehenä, joka hankkii oikeutta parhaaksi katsomallaan tavalla. Bronson esittää hyvin ”Huuliharppua”, mutta ei onnistu roolissaan yhtä hienosti kuin Eastwood aiemmin. Henry Fonda on myös hyvä lännen pahimman lurjuksen roolissa ja luo hienoa draamaa Bronsonin kanssa lopun puolella. Claudia Cardinale näyttelee onnistuneesti Jill McBainiä, joka on valmis tekemään kaikkensa pelastaakseen oman nahkansa.
Kun olin katsonut Hyvät, pahat ja rumat, luulin että eihän nyt mikään länkkäri voi olla niin hyvä. Tuo kyllä pitää edelleen paikkansa, mutta Sergio Leonen Huuliharppukostaja yllätti ja on vähintään yhtä hyvä. Viimeistään nyt voin todeta, että Leone on ehdottomasti yksi upeimpia, parhaimpia, uskomattomimpia ja legendaarisimpia ohjaajia ellei kaikista paras. Voi olla, että tämä leffa saa minulta hieman ylevää ylistystä, sillä rakastan westernejä genrenään, jolloin lännenelokuvat iskevät itseeni täysin. Jokainen kohtaus on visuaalisesti ja kuvauksellisesti vailla vertaansa. Kohtaukset etenevät rauhallisesti, mutta ammattitaitoisesti. Jos katsojalla vain on malttia seurata tapahtumia tarkasti, kokemus on uskomaton. Kun juoni ei itsessään anna aihetta pidättää hengitystä, se miten kaikki on käytännössä toteutettu, kuvattu ja ohjattu on majesteetillista. Varsinkin alku oli erittäin vaikuttavan näköistä. Taiteellisten kuvauksien rinnalla kuulemme Ennio Morriconen kauniita ja lohduttomia sävellyksiä, jotka ovat elokuvamusiikkia parhaimmillaan. Tempo on erittäin hidasta, mutta luo tämän avulla korvaamattoman tunnelmansa, jota ilman leffa ei olisi ollenkaan samanlainen. Huuliharppukostaja onkin saanut osittain välillä kritiikkiä hitaasta temmostaan ja se on periaatteessa ihan ymmärrettävää. Jos on katsonut viikon ajan Michael Bayn Transformerseita tai Turtleseita, tuntuu tämä leffa hieman hitaalta. Saattaa vaikuttaa, että leffa ihan tahallaan yrittää pitkittää päivääsi. Elämys on kiinni katsojan ennakkoluuloista ja sen hetkisestä fiiliksestä.
Tarina ei ole kovin erikoinen ja ei toimisi ilman kunnioitettavia kamerakulmia tai hiipivää jännitystä. Käsikirjoitus ansaitsee kuitenkin siitä pisteet, että on tärkeä osa jännityksen luonnissa ja on tasapainoisen tarinan ydin. Kaikesta onnistumisestaan huolimatta Huuliharppukostaja ei aivan yllä Hyvien, pahojen ja rumien tasolle, sillä siinä ei ole samanlaista seikkailua ja yhtä hienoja hahmoja. Musiikin kohdalla toisessa on enemmän haikeita sävellyksiä kun taas toisessa nähdään vauhdikkaita sävellyksiä. Kummatkin ovat länkkäreiden aatelia ja ansaitsevat paikkansa parhaimpien leffojen joukossa, jotka ansaitsevat monia katselukertoja.
