Rodriquez? Vaiko kuitenkin Rodriguez? Mikä tämä mystinen muusikkomies oikein on?
Raapustin kysymykset leffateatterin aulassa vihkoni nurkkaan. Ennakkoon Searching for Sugarmanista oli tiedossa vain tuore Oscar-voitto, valtava hype viime vuodelta sekä sen menestysmuusikon tarinaa jahtaava pääteema (ja tietenkin suomalaisten turhaan kokema kateus ruotsalaisohjaajan hankkimasta palkinnosta). Projekti tuntui sellaiselta, ettei siitä kannata ennakkoon liikaa yksityiskohtia onkia. Revikat, tämäkin, kun kuitenkin aina paljastavat jotakin tarkastelun kohteen luonteesta. Raottavat verhoa, jonka tekijätiimi on tarkasti paikalleen asetellut ja leikellyt, määrittämään juuri heidän perspektiiviään aiheesta (dokkarissa esimerkiksi skipataan R:n valtaisa aussisuosio ja katsellaan Etelä-Afrikan näkökulmasta). Siirtykää siis aivan vapaasti tässä kohdassa pois, jos suoritatte Sokerimiesetsintänne mieluummin siten, että sen jokainen käänne on yllätys. Luvassa voi olla pari pientä, analyysin vaatimaa spoileria.
Searching for Sugarman on nimittäin kirjoitettu mysteerin/jännärin muotoon, aivan kuten sen nimikin kertoo. Tyhjässä tilassa kaikuu kysymys ”Millainen mies tämä Rodriguez on?”. Tyhjä tila täyttyy hiljalleen mysteerimiehen omaperäisellä tarinalla ja hänen – kieltämättä hyvältä kuulostavalla – musiikilla. Kenenkään ei siis tarvitse tuntea ennakkoon R:n tarinaa, sillä ruotsalainen Malik Bendjelloul ohjailee tarinaa kätevästi, eikä silti nouse Hercule Poirot’na esittämään loppuratkaisua harmaat aivosolut säkenöiden. Ikävä lokeromainen vaiheikkuus ja tason heilahtelu kuitenkin toiveikkuutta kipinöivää dokkaria vaivaavat.
Alussa tarina esittäytyy synkkänä. Sixto Rodriguez on kuin katujen mies, latinonimen saanut valkonaama ja savuisten pubien karismaattinen kummajainen, josta kukaan ei tunnu oikein tietävän mitään, mutta joka kuitenkin onnistui levyttämään pari (myynnillisesti) flopannutta levyä Detroitissa 70-luvun alussa. Sitten Sixto vain katosi, hukkui synkkien huhujen alle ja tarina tuntui olevan siinä. Paitsi että samoihin aikoihin apartheidin riivaamassa Etelä-Afrikassa Rodriguezin musiikista tuli jättihitti. Ja vasta 90-luvulla tuon paikallisesti Elvistä levymyynnillä haastaneen tyypin henkilöllisyys alkoi kiinnostamaan niin paljon ja isossa mittakaavassa, että dokkarin kuvaama sokerimiesetsintä todella käynnistyi. Ja tuotti myös tulosta.
Alussa doku keskittyy kuvaamaan lumista Detroitia ja sen asemaa lohduttomuuden tyyssijana. Sixton levyjen tuottajat päästetään ääneen ja meno näyttää vanhan polven muusikoiden egoboostaukselta. Steve Rowland syöksähtää osuudessaan suoraan komiikan maailmaan. Mies virnuilee täysin laitettuna, 70’s-rokkariuskottavuutta pursuten ja pohtii kameralle, että tulipa tämä haastis niiiiiiin yllättäen, ah, löydänköhän minä tähän hätään yhtään kuvaa ”Rodriguezista, mun kaverista”. 50- ja 60-lukujen näyttelijänäkin tunnettu tuottajavanhus nolaa itsensä ja se tuskin on dokkarin tekijöiden vika, vaan nämä ottavat yli-innokkuuden vastaan mielihyvin. Haastateltujen nolous kun on hyvä polttoaine dokumentille. Rodriguezin levylafkan pomo C. Avant puolestaan kipuaa haastattelunsa myötä stoorin pahikseksi, rahaorientoituneeksi ja heikompaa syrjiväksi nilkiksi.
Myös Etelä-Afrikan muusikkopiirit ja levykauppias Sugarman jaarittelevat välillä ohi aiheen. Rodriguezista tehdään melkeinpä koko Apartheid-kauheuden kaataja, eteläisen kansan silmät kollektiivisesti avaava näkijä ja viimeinen oljenkorsi. Joka ei siis itse edes tiedä, mitä hänen Bob Dylan -henkinen musiikkinsa saa aikaan tai miten hallitus tahallaan raaputti menestys-LP:n tietyt kielletyt raidat pilalle, jottei kansa niitä kuulisi.
Etsintänsä viimeisessä faasissa leffa ottaa mahtipontisen sävyn. Dokkari tiedostaa olevansa iso ja kaunis, suuren maailman meininki paistaa läpi. Ja Rodriguezin musiikki soi todella komeasti, äänieditointi loistaa. Lopulta ainoa ongelma onkin siinä, että näin jälkikäteen laitan mieluusti Rodriguezin musiikin, niin Sugar Manit kuin Causet, soimaan ja olen onnellinen löydettyäni tuollaisen pienoisen musiikillisen aarteen, mutta itse dokkari jää lopulta tilkkasen etäiseksi raapaisuksi ja ihmetarina on hukkua ylistyssanojen tulvaan. Siitä huolimatta, että kadonnut mysteerimies tietenkin lopulta löytyy kameran eteen ja on varsin symppis ja vaatimaton kaveri. Hups, sehän oli se luvattu spoileri. Ja tuon seikan te varmaan kaikki kyllä tiesitte. Eihän tätä dokkaria muuten olisi tehtykään. Pointti on etsinnässä ja löytämisen ilossa. Ja tietenkin myös Rodriguezin sävelissä.
