Kaksi miestä, Brandon (John Dall) ja Philip (Farley Granger) murhaavat Davidin (Dick Hogan). He kätkevät ruumiin asuntoonsa, joka on samalla murhapaikka ja vielä järjestävät juhlat, jotka ovat luonnollisesti valitun ironisesti läksiäiset. Poikia opettanut Rupert (James Stewart) ei ole tyhmä ja haistaa mädän hajua. Mädän haju johtuu ennen kaikkea Brandonin harjoittamasta innuendosta ja Philipin ilmiselvästä hermostuneisuudesta.
Alfred Hitchcock, ruma, lihava ja munia pelkäävä britti kiepauttaa elokuvakerrontaa nivusista ja osoittaa leikkauksen olevan se todellinen voimatekijä. Köysi on kuvattu yhdessä ainoassa paikassa ja etenee käytännössä yhtenä ainoana otoksena, joskin epäillyksen iskiessä Hitchcock käyttää näkyvää leikkausta. Lopputulos on juoneltaan varsin jähmeä, mutta teknisesti virtuoosimaisen taitava kokeilu. Homoeroottinen vivahde on myös vahva, joskin hukkuu varsin tehokkaasti kerrontaan mikä varmasti oli tarkoitus.
James Stewart on moraalin ääni ja toimittaa roolin hyvin. Ei voi Hirchcockin vakionäyttelijää moittia huonosta suorituksesta, joskin hahmo on varsin väritön.
Värittömän Stewartin vastapainona on John Dallin riemukkaan moraaliton psykopaatti. Nietzscheläiseksi yli-ihmiseksi itseään ajatteleva pelaa peliään ja on tehnyt sitä pitkän aikaa. Hyvin paljon pystyy dialogi hahmoistaan kertomaan. Dall hallitsee elokuvaa riemukkaan tunteettomalla itsevarmuudella joka ei rapistu edes lopun lähestyessä.
Farlet Granger on se alistetumpi osapuoli ja hänen hermostuneisuutensa on varsin vakuuttavaa. Mitään pahaa ei voi sanoa tästä osapuolesta, joka on myös uhri kuten rikollinen. Hyvä suoritus ja ottojen pituus on armoton.
Kerronnan menettäessä uutuudenviehätyksensä huomaa katsoja että tarina on varsin yksinkertainen ja tylsyyskin alkaa jo vaania. Jotain silti kertoo ohjaajan taidokkuudesta se että jopa tähän pystyi Hitchcock tuomaan cameonsa ja pitämään tarinan kiinnostavana.
