Armoton mies on italialaisin voimin vähällä fyrkalla Euroopassa kuvattu pätkä amerikkalaisilla tähdillä ryyditettynä. Spaghettiwesternien jalanjäljissä näitä filkkoja duunailtiin 70-luvulla pilvin pimein myös perusäksöneinä, rikospätkinä ja kyttäleffoina. Tämä Charles Bronsonille nakuteltu ja Sergio Solliman (The Big Gundown, Revolver) ohjaama pläjäys erottuu tuosta vaihtelevantasoisesta joukosta kyllä edukseen, vaikka elokuvateoksena onkin epätasainen.
Leffan käynnistävä dialogiton takaa-ajokohtaus on geneerinen ja välistä taustakangaskuviensa ansiosta kökönnäköinen. Tulitaistelu johon se johtaa sensijaan ammentaa tyylikkäästi Solliman länkkärikokemuksesta, ja esittelee Bronzien hahmon katsojalle varsin pätevästi ilman, että tarvitaan repliikin repliikkiä. Haavoittuneena ja täydellisesti yllätettynäkin Charlie eleettömästi ja kylmän ammattimaisesti teilaa kolme salamurhaajaa. Vankilasta selvittyään ukko alkaa hiljakseen selvittelemään petosten vyyhtiä, joka intron tapahtumiin johti. Tarina kerrotaan taiten takaumia ja nykyhetkeä sekoittaen, usein pitkin dialogittomin tai hyvin vähäpuheisin jaksoin. Vanhaan kunnon spaghettityyliin Sollima pakottaa näyttelijänsä ilmaisemaan itseään fyysisesti, ilmein, asennoin ja liikkein, pitämällä heitä kameran keskellä, usein pitkin, lähelle tunkeutuvin kuvin. Maestro Ennio Morriconen laahaava musiikki korvaa monessa kohtaa puheen ja antaa karuille kuville miellyttävää pontta.
Solliman uneksiva, taiteellinen (vai vain outo ja melodramaattinen? Katsoja päättäköön) kerrontatyyli tavallaan vahvistaa filmin kokonaisuutta ja välittömästi leffan päätyttyä, lankojen päiden löydettyä toisensa ja tyylikkään lopputylytyksen jälkeen tuntuu siltä, että tämähän olikin oikeasti aika hyvä leffa. Valitettavasti filmin aikana hyppivä kerrontatyyli luo välillä sekalaista fiilistä, eikä Armoton mies tavoita samanlaista otteessaan pitävää no nonsense -tunnelmaa kuin Bronsonin parhaat pätkät. Fokuksen karkailu ei tosin ole pelkästään huono asia; vaikka trillerin jännityselementit kärsivät, on esimerkiksi alkupuolen vankilakohtaus myrkkyhämähäkkisekoiluineen jo niin outoa settiä, että ei voi kuin hattua nostaa. Myös Bronsonin ja Jill Irelandin yhteiset kohtaukset ovat pääsääntöisesti kunnon meininkiä.
Sollima käsittelee perinteisen kostotarinansa viitekehyksessä aiheita kuten rikollisten keskinäinen kunnioitus tai sen puute ja leikittelee raa’an, kylmän ammattitappajan rakastumisella ja sen seurauksilla. Leffan nimellä viitataan B-filmeille tyypillisen pölhöön pohdiskeluun modernin urbaanielämän armottomasta väkivaltaisuudesta ja siitä, kuinka suurkaupungissa raakuudet ovat läsnä jatkuvasti. Hauska ajatusleikki, mutta ongelmia tässä, ilmeisen kantavaksi teemaksi tarkoitetussa filosofiassa on. 1) Leffaksi, jonka alkuperäinen nimi tarkoittaa ”Väkivaltaista kaupunkia” pläjäys ei ole läheskään tarpeeksi urbaani tai kadunmakuinen, vaan tapahtuu paljon jopa maaseutumaisissa olosuhteissa ja suljetuissa tiloissa. 2) Ainoassa selvästi teeman ympärille rakennetussa kohtauksessa ideaa kaupungin sykkivästä, raa’asta rappiotilasta käytetään eräänlaisena kömpelönä keppihevosena, jolla pyritään oikeuttamaan antisankarin hetkeä aiemmin suorittamaa raiskausta. Jos ei se ole nihilististä ja synkkää (sekä kovin, kovin eksploitatiivista ja moraalisesti arveluttavaa) niin en tiedä mikä on.
Bronson on tapansa mukaan loistava ja uskottava palkkamurhaajan roolissaan. Vanhan koulun kivikasvossa on kaivosmiehen jäntevyydestään huolimatta kissaeläinmäistä nopeutta ja uhkaa, joka suorastaan säteilee miehen liikkeistä ja olemuksesta. Telly Savalas tekee kovan sivuroolin, mutta hieman yllättäen jos filmistä pitäisi yksi näyttelijä nostaa muiden yläpuolelle, se on tällä kertaa Charlien tosielämän vaimo, Jill Ireland. Ireland, jonka Bronzie raahasi mukanaan jopa 16 leffaan sai todellakin kiittää pitkästä urastaan supertähtimiestään. Muutamassa pätkässä Jill oli jopa niin ärsyttävä ja huono, että meinasi pilata kokonaisuudet ihan vain läsnäolollaan. Tällä kertaa ei. En tiedä, onko Sollima ohjannut naista poikkeuksellisen hyvin vai antaako tavallista syvempi hahmokirjoitus enemmän mahdollisuuksia ja liikkumatilaa, mutta Ireland vetää Citta Violentassa heittämällä uransa kovimman roolin maalaten femme fatalestaan uskottavan ja sykähdyttävän hahmon, joka ei olekaan pahojen miesten ympäröimänä niin hukassa ja tyrkittävänä kuin miltä ensivilkaisulla näyttää.
Armoton mies on hyvä elokuva. Bronsonin faneille pakko-ostos, italopätkien ystäville suositeltavaa kamaa ja yleisesti 70-luvun tyyliä diggailevien kannattaa investoida. Teos on välistä könkkö ja halpis, välillä todella soljuvaa ja tyylikästä tavaraa. Linjansa se kuitenkin pitää läpi kestonsa, ollen alusta loppuun aikakautensa ja päätähtensä mukaisesti epäkorrekti, brutaali ja nihilistinen – sekä kovin viihdyttävä.
