Ohjaaja-käsikirjoittaja Alex Garlandin aiempi elokuva Ex Machina oli tieteisjännäri, joka onnistui pienestä skaalastaan huolimatta luomaan uskottavan ja hyytävän katselukokemuksen. Annihilation yrittää myös tarjota kokeellisen elokuvan, jossa lopputulos on huomattavasti rosoisempi.
Lyhykäisyydessään elokuva kertoo naisesta, jonka mies katoaa mystiseen paikkaan nimeltä Shimmer, tuntemattoman ulkoavaruuden voiman luomaan vyöhykkeeseen, jossa fysiikan lait heittävät häränpyllyä urakalla. Miehensä löytääkseen nainen lyöttäytyy retkikuntaan, jonka tehtävänä on astua vyöhykkeelle kukin omien tarkoitusperiensä takia. Kuten peruskaavaan kuuluu, hyvin suunniteltu reissu on jo puoliksi ryssitty ja matkakumppanitkaan eivät lopulta olekaan sellaisia kuten aluksi kuvitteli.
Elokuva sisältää paljon viipyileviä ja laakeita ottoja kummisetänsä Stalkerin tavoin, ja fokuksena toimii niin ikään Shimmerin irvokkaat ja surrealistiset maisemat. Toisaalta tekijät eivät ole unohtaneet, että kunnon scifi ei ole mitään ilman verta ja suolenpätkiä, joten toimintaa tarjoillaan myös siellä täällä. Hyvin pian tämä kaava kuitenkin muodostuu elokuvan suurimmaksi harha-askeleeksi, sillä nämä kaksi elementtiä eivät missään vaiheessa nivoudu yhteen ja lopputuloksena on edestakaisin poukkoilevaa kerrontaa, joka epätoivoisesti etsii identiteettiään aina elokuvan loppukohtaukseen asti. Toisinaan käsikirjoitus on hyvin kädestäpitelevää että hämäläinenkin tajuaa missä mennään, ja taas hetken päästä palataan minimalistiseen maisematrippailuun ilman vuorosanoja, jossa tulkinnanvaraisuuksia viljellään ahkerasti. Päähenkilöt eivät ole myöskään erityisen uskottavasti kirjoitettuja; teinimäisiä tunneimpulsseja tulee niin tasaisin väliajoin, että vaikutelma armeijan lähettämästä retkikunnasta ontuu pahasti.
Ei Annihilation kuitenkaan täysin kuraa ole. Helmiäisenhohtoisen kelmun verhoama Shimmer on audiovisuaalisesti toimiva, unenomainen ja paikoin luomavan kaunis paikka. Ääniraita istuu tähän tuntemattoman voiman nylkemään maisemaan hyvin, ja musiikki koostuukin pääasiassa ambient-henkisestä hälyäänistä. Mukana on onneksi vastapainona painajaismaista ja synkkää kuvastoa, joiden anti on elokuvan ehdotonta huippua. Erään mörököllin kieroutunut, ihmismäinen huuto oli aidosti karmiva ja kuului allekirjoittaneen korvissa vielä pitkään elokuvan loputtua. Loppupäässä meno yltyy juuri sopivalla tavalla surrealistiseksi, jonka olisi toivonut näkyvän muutoinkin, kun aivan loppumetreillä.
Annihilation yrittää tavoittaa yhtä aikaa taiteellisen ja toiminnallisen scifin katsojat, mutta ei saa kahta tekijää toimimaan saumattomasti. Jos kiikarissa on visuaaliseen kerrontaan tähtäävää scifiä ja pieni jännitys ei haittaa, kannattaa elokuva katsastaa. Jos toiminta kiinnostaa, ei Annihilation tarjoa mitään uutta ja sen paikoin viipyilevä kerronta voi aiheuttaa haukotuksia pahimmille pervitiini-panuille.
