Elokuva, joka kantaa mahtipontista nimeä ”Age of the Hobbits”, samaan hengenvetoon muistuttaen, että ”they’re not J.R.R. Tolkien’s Hobbits… They’re real.” Elokuva, jonka tummanpuhuvassa kannessa lohikäärmeet lentävät tulivuoren yllä, syösten tulta kohti keskiössä viittaan pukeutunutta miekkamiestä. Elokuva, joka onnistuttiin työntämään markkinoille juuri Peter Jacksonin hypetetyn Hobitti-trilogian avausosan rinnalle. Elokuva, joka ansaitsi nimensä vaihtumisen, ja ansaitsisi paljon muutakin.
Elokuvan tekijöillä on ollut harvinaisen ovela huumorintaju. Kuten rainan kannetkin huomauttavat, nämä eivät ole mitään Tolkienin hobitteja. Maailma ei ole edes fantastinen Keski-Maa, vaan aivan tavallinen Indonesia kymmenentuhatta vuotta sitten. Hyvä kun elokuvan alkutekstit ovat ehtineet loppua ja katsoja on jo märällä rätillä kasvoille lyöty. Mitä täällä oikein tapahtuu?
Juju onkin juuri Indonesiassa. Indonesiasta löydetyt floresinihmisen fossiilit vihjaavat, että tuolla alueella olisi elänyt lyhytkasvuinen ihmislaji. Nimiehdotuksissa vilahteli aikanaan 2000-luvun alussa tietenkin löydön ristiminen ”hobitiksi”, ”homo hobbitukseksi”. Tietenkin tämä on ollut kuin kiekko suoraan elokuvantekijöiden lapaan, ja tietenkin samalla koko elokuvan juoni selittää itse itsensä: pientä ja sukupuuttoon kuollutta ihmislajia uhkaavat luolaihmiset, ja apu on haettava homo sapiensin puolelta. Seuraavaksi on kai kysyttävä, miten tämänkin lähtökohdan ovat elokuvan tekijät onnistuneet hukkaamaan näin totaalisesti.
Elokuva alkaa esittelemällä katsojalle vegaanista ruokavaliota noudattavan Puukansan, ei siis hobitteja. Hobitteja ei mainita koko elokuvassa mitenkään. Kukaan ei esittäydy hobitiksi, kukaan ei kutsu toista hobitiksi. Hobitteihin ei viittaa kuin elokuvan nimi ja lopputekstit. Rauha räjähtää kuitenkin käsiin, kun yksinkertaiset luolamiehet saapuvat paikalle kostoretken merkeissä. Eräs puukansalainen, Goben, on tökkinyt erästä luolamiestä silmään, ja siitä hyvästä luolamiehet vievät (oletettavasti) koko Puukansan omaan kotiinsa. Ja mikä olisikaan parempi tapa kostaa Gobenille silmänpuhkaisu kuin syödä lyhytkasvuisia tyyppejä. Luolamiesten logiikan polut ovat tutkimattomat, varsinkin kun luolamieskostaja kuolee myrkytykseen jo ennen elokuvan puoliväliä.
Mutta voi kauhistus! Gobenin äiti joutui siepatuksi kuin Hugo-peikon vaimo ikään! Nyt on Gobenin lähdettävä isänsä ja pikkusisarensa kanssa pelastusretkelle ja pyydettävä apuun pelottavat jättiläiset. Eli ihmiset. Jotka eivät eroa luolamiehistä juuri mitenkään muuten kuin paremman purukaluston ja harvemman kulmakarvoituksen kautta. Pienten ristiriitojen jälkeen pelastusjoukko saadaan kasaan: lyhytkasvuinen päähenkilöteini Goben, jolla on apukeppi; tämän pikkusisarus Omi, joka kykenee luontaislääketieteeseen ja on perinyt äitinsä kivimagiataitoja; isukki Tak-tek, joka lopulta ei tee elokuvassa mitään muuta kuin jää luolamiesten vangiksi; ihmisten joukosta löytyvä joukon ainut tummaihoinen ja leveäharteinen johtajahahmo Amthar; rintoja korostaviin nahkabikineihin sonnustautunut kiintiönainen Laylan; aasialainen mies, jolle elokuva ei keksi oikein kunnon tarkoitusta; ja pari muuta hyyppää, joille keksitään tarkoitusta vielä vähemmän.
Tässä vaiheessa elokuva on jo edes etäisesti mielenkiintoisista arkeologisista lähtökohdistaan ajautunut B-luokan elokuville ominaisen geneerisyyden alttarille. Hahmot alkavat tehdä asioita silkasta tekemisen ilosta ilman järkeviä syitä. Kun jättiläishämähäkki hyökkää, se hyökkää liaanin avulla. Kun reitillä tulee vastaan kaksi myrkyllistä liskoa nukkumassa, niiden kimppuun on hyökättävä kiertämisen sijaan. Kun joukkueen machomies Amthar saa liskon myrkkyhampaan käteensä, hän on neljänneksen elokuvasta taistelukyvytön, mutta heti kun myrkkyhammas saadaan poistetuksi, ampaisee kaveri deus ex machinana paikalle. Deus ex machinaa piisaakin aivan loppuminuuteille asti, kun ihmiset tekevät joukkoryntäyksen joukkoteurastamaan vihollisen… Hups, tuo taisi olla jo juonipaljastus.
Age of the Hobbits on kehno elokuva, siitä ei pääse mihinkään. Tekniseltä toteutukseltaan tuotantoarvojen vähäisyys näkyy kankeina 3D-tehosteina, kankeina taistelukoreografioina ja kankeana jälkenä ylipäätään. Kunnianhimo on jäänyt etäälle myös käsikirjoituksessa, jossa useat yksityiskohdat jätetään avaamatta tai tunaroidaan vain muuten. Otetaan muutama esimerkki: Ensiksikin, Gobenilla on hänen itsensä tekemä puolimetrinen apukeppi, joka osoittautuu elokuvan alkupuoliskolla niin tehokkaaksi, että sen avulla linkoaa keihään kymmenien, ellei jopa satojen metrien päähän. Elokuvan lopussa käsikirjoittajat muistavat kapineen, ja sillä heitellään kiviä vailla mitään hyötyä. Ja vaikkapa toiseksi, Amthar on kuolemaisillaan myrkkyliskon hampaan jäätyä poloisen käsivarteen. Joukkion parantajatyttö Omi julistaa hänet jo kuolleeksi: hammasta ei saa irti, ja jos sen irrottaa väkisin, puhkeaa hampaan myrkkypussi. Kun hätä on suurin ja apu tarpeen, Amthar kiskaisee hampaan kuitenkin irti, ja katso! Myrkkypussi ei puhjennutkaan ja mies on taas kuin adrenaliiniannoksen saanut tappokone! Kaikki tämä draama ja kuolemanuhka, vaikka koko myrkkyä ei edes ollut vapautunut. En edes yritä käsitellä lohikäärmeiden roolia elokuvassa, kuten en yritä myöskään käsitellä kuuden metrin mittaiseksi kasvavan hämähäkin mahdollisuutta elää ja liikkua pelkän tukirankansa varassa.
Löysin levyn kirpputoripöydältä puolen euron hintalapulla varustettuna. Olin jo ostohetkellä vakuuttunut, että kyseinen raina ei voisi tarjota muuta kuin kuriositeettiarvon levyhyllyssäni.
Noh, eipä se ansaitsisi sitäkään.
