Oli pimeä ja hirmuinen ilta; tuuli vyöryi sakeana, harmaana ja paakkuuntuvana puurona ränsistyneen rakennuksenkauhistuksen ylle – tarinamme tapahtumapaikkana on nimittäin kolkko ja pahamaineinen Musgraven kartano – ja repi armottomasti myrskyn pökerryttämät poloiset lehtipuut juurineen päivineen hurjiin ja maanisiin pyörresyövereihinsä, jotta se voisi nöyrtyä ukkospilvien mahtipontisemman jyrinän rouhean murskaavuuden alle; mikään ei herättänyt niin paljon pelkoa ja hätääntyneitä itkunkyyneleitä, kuin nuo keltaiset, karmaisevat salamat – jotka valaisivat äkkijyrkillä leimahduksillaan arvaamatta koko mustan taivaan! – vaikka tuo kirotun, vimmatun tyrskyn aura enteili varmasti jollekulle raukalle ihmisolennolle kohtalokasta kuolinkorahdusta, jota visusti osasi odottaa yön ja puhurin vaimentama iätön maailmankaikkeus.
Ei, tämä ei ole pelkästään pastissini Edward Bulwer-Lyttonin kuuluisimmasta romaanisitaatista, vaan myös kuvaelma siitä, mistä Basil Rathbonen tähdittämä mustavalkofilmi ”Sherlock Holmes kohtaa kuoleman” pääasiassa kertoo. Painotan tällä heti ensi alkuun sitä, että jos nautit esimerkkini kaltaisesta kirjallisuudesta, viihdyt varmasti myös elokuvan hellässä huomassa; toisaalta jos alustukseni tyyli ei iskenyt, niin ei luultavasti uppoa leffakaan. Päätelmäni on yksinkertainen, rakas Wat…lukija: En arvaile (sitähän en koskaan tee), vaan olen laskenut mielipiteeni muutaman muunkin Rathbonen elokuvan varaan, joitten yhteissummalla luulen voivani arvioida vuoden 1943 elokuvan nykykatsomisarvoa. Sitä ennen luon pyöreän ja lyhyen katsauksen filmin uudempiin vertailukohteisiin sekä Rathbonen elokuvasarjan yleiseen tyyliin ja piirteisiin, jonka jälkeen summaan takkavalkea-tarinoiden arvoa, jota ”Sherlock Holmes kohtaa kuoleman” edustaa.
Lähtökohtaisesti olen sielultani vanha pieru, joka nauttii suuresti vanhasta kirjallisuudesta. Olen osittain inhonnut (ja osittain pitänyt mielenkiintoisina) näitä uudempia Sherlock Holmes-tulkintoja, joista esimerkiksi Robert Downey Jr:n elokuvat edustavat teoriassa mitä tahansa actionpläjäys-blockbuster-leffaa, koska niitten resepti on ensisijaisesti tämä: tähtinäyttelijöitä + halpaa läppää + massiivisia räjähdyksiä + toimintaa + halpaa läppää ja mausteeksi Hans Zimmerin musiikkia. Toisena esimerkkinä mainitsen Benedict Cumberbatchin TV-sarjan, joka on toisaalta laadukas, humoristinen ja paikoin oivaltava ”2010-luvun Holmes”-tulkinta, mutta siinä häiritsevät yhtä lailla jotkin nykyajan umpikosiskelevat maneerit, joita ilman menestystä ei kait voi olla: Nimittäin, sarjan jokainen jakso liihottelee yliampuvuuksissaan omissa sfääreissään – kunhan jokin kohahduttaa, niin ei kai muulla väliä. Onhan se kiinnostavaa, miten makuja on yhtä monia kuin on kärpäsiä, kuten on mielenkiintoista sekin, mikä on yleisesti ottaen suosittua ja miksi. Sherlock Holmes on fiktiivisenä hahmona eittämättä ikoninen, mutta tarvitseeko sitä ylikorostaa ”enemmän on enemmän”-pommeilla? Palaan kysymyksen äärelle myöhemmin, mutta nyt tyydyn alleviivaamaan, että olen tosiaan niitten Sir Arthur Conan Doylen Sherlock-tarinoiden ystävä, joissa rauhallinen ja suoraviivainen juoni tiivistyy vaikkapa nuhjuiseen hattuun; jos jostain hyvin arkisesta ja mielellään jopa ”tylsästä” saa luotua ikimuistoisen seikkailun, arvostan sitä ehdottomasti keskinkertaista toimintaryskettä enemmän. Näin ollen Basil Rathbonen toisen maailmansodan aikainen elokuvasarja saa vilpittömät kiitokseni siitä, ettei se yritä liikoja. En tällä siis vihjaa alisuoriutumisesta, vaan kehun sarjaa siitä, että se ymmärtää pysyä itse asiassa ja luottaa siihen, ettei hyvässä elokuvassa tarvitse olla kohtausta, jossa taivaasta sataa lehmiä.
Rathbonen Sherlock-elokuvasarjaa tuotettiin vuosina 1939-1946, jotka olivat globaalisti mullistavia aikoja toisen maailmansodan vuoksi. Amerikkalainen elokuvateollisuus työsti aktiivisesti sotienkin runtelemina vuosina eri aihepiirien elokuvia, joista esimerkiksi romaanien filmatisoinnit vaikuttaisivat olleen suosittuja, joka osaltaan selittää Rathbonen ja tohtori Watsonia näytelleen Nigel Brucen hyvän työllistymisen Holmes-tarinoiden konkareiksi. 1800-luvun englantilaisen herran muodonmuutos 1940-luvun amerikkalaiseksi etsiväksi oli ja on konseptina mielenkiintoa herättävä: Lontoon sumu, sen sivistynyt väki ja arkea rytmittävät teehetket vaihtuvat näppärästi suurkaupungin levottomuudeksi, joka on kaikkea rahvaanomaisen huvittavuuden, charmikkaan nasevuuden ja sarjakuvamaisen myrkyllisyyden väliltä. Rathbonen Sherlockit ovat liian humoristisia, ”epätaiteellisia” ja kevyitä edustaakseen film noiria, mutta ne osaavat hyödyntää ajan rikoskirjallisuuden ja -elokuvien tunnelmaniksejä, kuten esimerkiksi tummanpuhuvia varjoja, kohtalokkaita daameja ja sikareita tupruttelevia gangsteripomoja. ”Sherlock Holmes kohtaa kuoleman” ei tee poikkeusta sääntöön, vaan tunnelmoi sadan salaman, alituisen ukonilman ja hämärän hovimestarin tarmolla. Kyse ei ole pelkästään liioittelusta vaan aikansa kuvauksesta siitä, mikä on yhteistä Doylen kirjoissakin: Asenteen ei tarvitse olla haudanvakava ja huvittavillakin yksityiskohdilla saa leikkiä, kunhan kokonaisuus on viihtyisä ja omaa jonkinlaisen omanarvontunnon, josta elokuvan ns. jalkapuolen merirosvon papukaijaa tuuraava korppi raakkuu.
Kuten ovat sarjan muutkin osat, myös ”Sherlock Holmes kohtaa kuoleman” on kuin kuuma kaakaomuki keskellä hyistä pakkasta: kotoisa, lämmittävä, yksinkertaisen mainio, wanha kunnon jännärihömppä. Mutisemisen arvoista siinä on lähinnä sen nimi ”Sherlock Holmes Faces Death”/”Sherlock Holmes kohtaa kuoleman”/”Sherlock Holmes väistää kuoleman”, mikä ei voisi olla yhtään sen mitäänsanomattomampi; Sherlock kun kohtaa (ja väistää) kuoleman jokaisessa leffassaan. Mutta toisaalta kuten nimikin siitä kertoo, elokuvasarjassa on tähdellisintä ei-niin-nokonuuka yleismeno, jota hiotaan kuivakkaan pöhelöllä huumorilla ja asiallisilla näyttelijöillä. ”Sherlock Holmes kohtaa kuoleman” omaa juonen, joka on vähän kuin hatusta vedetty, vaikka se on sinänsä klassinen ja sisältää pari pääpiirrettä Doylen ”Vanhasta sukusalaisuudesta” (”The Adventure of the Musgrave Ritual”). Adaptaatio ei perustu autenttisuudelle, mutta hyödyntää kursailematta joitain alkuperäismateriaalin aineksia omassa tulkinnassaan, joka antaa varaa mm. shakille ja jännille salakäytäville, joita ei suoraviivaisemmassa alkuperäisteoksessa esiinny. Koska elokuvasarjan tekijät ovat tähdänneet katsojien viihtymiseen, alkuperäisteoksen monologi on poissa ja sen sijaan yleisölle tarjotaan sitä, mitä yleisö odottaa saavansa: Synkeä kartano, murhat sekä salaperäiset arvoitukset kera epäilyttävän hovimestarin ovat aineksina klassisen parahultaista tarjontaa terävän salapoliisin ja tämän hömelön ystävän faneille.
Rathbonen elokuvasarjassa on hyppysellinen klassikon karmaa, vaikkakaan ei kuvausteknisistä- tai tyylillisistä syistä, jotka edustavat keskinkertaisuuden lakonista massaa: Mahdolliset kunnioituksen syyt perustuvat jokaisen Sherlock-version kohdalla pääsääntöisesti itse Sherlockiin, koska jo Doylen kirjoista lähtien herra Holmesin seikkailut ovat olleet yhden miehen showta. Basil Rathbone on klassikko ja vastaa koko elokuvasarjan klassisimmista sekä doylemaisimmista piirteistä. Mies sopii rooliinsa ja sattuu muistuttamaan ulkonäöllisestikin Sidney Pagetin hienojen kuvitusten Holmesia. Erinomaista Rathbonen Sherlockissa on hillitty ja maltillinen olemus, jonka alla kytee vahva ja oikeudenmukainen persoonallisuus. Toisin kuin muissa näkemissäni Holmes-versioissa, Rathbonen hahmon ei tarvitse korostaa olevansa ”Sherlock” tai vakuuttaa jatkuvasti huikeudellaan, koska pätevän ulkokuoren alla sykkii vaatimattomuuteen tyytyväinen luonne, jolle riittää nojatuoli ja piipullinen tupakkaa. Koska älykkyys on usein idealisoitu tietynlaisiksi kliseiksi, viime vuosien Sherlockien övereiksi heittäytymisten jälkeen Rathbonen koleerinen mutta miellyttävä ja maanläheinen olento on melkeinpä pala taivasta, ainakin jos sitä kirjojen Sherlockia sattuu fanittamaan. Vain boheemius ja taiteilijasieluisuus ovat ainoat merkittävämmät piirteet, jotka Rathbonen muuten oivallisesta ja kirjojen versiota vastaavasta esiintymisestä puuttuvat. Siksi on mielenkiintoista, kuinka viimeksi mainittujen piirteiden poissaolo korostuu myöhemmissä Sherlockeissa, mutta eivät yksittäisinä piirteinä kuitenkaan lyö vertoja sille, ettei hahmon tarvitse olla se taivaalta putoava lehmä.
Sherlockista ei kuitenkaan pidä puhua ilman uskollista Watsonia, koska tohtori Watson, Doylen kirjojen pääasiallinen kertojahahmo, on oikeastaan se hahmo, joka määrittelee herra Holmesia yhtä paljon kuin ystävät yleisesti ottaen määrittelevät ketä tahansa. Nigel Brucen Watson on käsiteltävässä elokuvassa sellainen, jollaiseksi Watson on elokuvasarjaan muutettu: löperö ”vanha hölmö” (Rathbonea nuorempi kuitenkin), joka useimmiten vastaa elokuvien komediapuolesta. Kenties kirjaversion nuorempi, innokkaampi ja ”normaalimpi” kaveri ei inspiroinut sarjan tekijöitä, jotka kukaties tähtäsivät Watsonin muodonmuutoksella varmaan vakiokomiikkaan, joka naurattaisi yleisöä vauvasta vaariin. Muutos on jatkoa ajatellen varsin kiintoisa, koska Watsonia ei useinkaan näe myöhemmissä filmiversioissa originaalinmukaisena, vaan pikemminkin Brucen tyylisenä vanhana ukkona. Molemmissa versioissa on puolensa ja näistä ukko-versioista Bruce on yksi sympaattisimmista. Tämä Watson on toisinaan melkein myötähäpeää herättävä, mutta kuitenkin tietynlaisella kunnioituksella kannettu, jolloin hahmo toimii onnistuneen osuvasti Rathbonen terävämmän sellaisen vastakohtana ja osaa herättää sitä huvittuneisuuttakin. Watsonin rinnalla Sherlock vaikuttaa entistä ihailtavammalta, lähes zen-munkilta, jonka hermot eivät tutise tonttuilun edessä. Lisäksi nokkelan ja höntin yhteiselon rauha on tematiikaltaan sinänsä puhuttelevaa ja ehkä jopa opettavaa, koska ovathan ihmiset yleensä jompaankumpaan suuntautuneita.
Luulen Rathbonen elokuvasarjan palvelleen hyvin aikansa yleisöä, joka kenties koki kasvua, kun metsästäjähattuinen salapoliisi eli samassa ajassa, koki samoja asioita (esimerkiksi sota-ajan) ja omisti ystävän, jota oltiin muutettu sen verran hidasjärkiseksi, ettei kenellekään luultavasti tullut alemmuuskompleksia sen suhteen, mitä tulee niin kutsuttuun älykkyyteen. Klassikkoaineksen tuonti omalle ajalle on osoittautunut usein suhteellisen kannattavaksi bisnekseksi, mutta kun siitä kuluu vuosikymmeniä, rahvaan huvista tulee kiehtova osa historiaa ja sen monimuotoisuutta. Huomattavaa ”Sherlock Holmes kohtaa kuoleman”-filmissä on se, miten vähään katsojat tai ainakin sarjan fanit ovat loppupeleissä tyytyneet: Kukaan ei luultavasti odottanut, että siinä olisi pitänyt olla eeppisiä taistelukohtauksia, järisyttävän upeita tehosteita tai pökerryttävän monimutkaista juonta. Tämä johtunee ihmisten odotuksista ja toisaalta myös yleisestä vaatimustasosta, joka on sittemmin vuosikymmenten vieriessä kasvanut kolossaaliseksi: ennen riitti hyvä, nykyisin vain paras. Ehkä tällainen selittänee osittain sitä, miksi esimerkiksi Robert Downey Jr:n ja Benedict Cumberbatchin Sherlock-versioissa ”enemmän on enemmän”-pommit koetaan kenties tarpeellisiksi yleisön mielenkiintoa vastaamaan, mutta eikö klassisuus itsessään herätä tarpeeksi kiinnostusta? Toisaalta ihmisluonto on aina rakastanut spektaakkelimaisuutta ja uutta voidaan luoda vain lohkaisemalla adaptaatioon jotain uutta, mutta pysyttelenpä siitä huolimatta (ja juurikin sen takia) vanhan pierun lestissäni.
Toki näyttävä on aina näyttävää, yleisöä saa palvella ja tehosteilla saa leikkiä. Mutta syyt sille, miksi olen toistaiseksi mieltynyt Sherlock-filmatisoinneissa eniten Basil Rathbonen ja Jeremy Brettin sellaisiin johtuvat näitten filmatisointien eräänlaisesta ”mielettömän päheän” päinvastaisesta ominaisuudesta, joka on samalla Doylen kirjojen olennaisimpia erityispiirteitä: niissä on takkavalkea-tunnelma. Takkavalkea-tunnelma on se lämmin ja kodikas ilmapiiri, joka syntyy kun ihminen istuu esim. pakkasiltana takkavalkean äärellä, juo jotain höyryävää ja kuuntelee vailla mitään kiirettä toisen leppoisaa tarinointia. ”Sherlock Holmes kohtaa kuoleman” on pohjimmiltaan yksi takkavalkeatarina muiden kaltaistensa joukossa ja itsessään maukas välipala pysähtymiseen ja hetkestä nauttimiseen. Takkavalkeatarinat eivät ole suurta filosofiaa, päräyttäviä elämyksiä tai näyttävyyden huipentumia, mutta ne ovat tarpeellisia, jotta kokijalle välittyisi jotain inhimillistä ja harmonisen kodikasta hyvänolontuntemusta edes jostain. Uudemmat filmatisoinnit keskittyvät erittäin harvakseltaan tähän, mikä tosiaan näkyy esimerkiksi lyhyesti sivuamissani versioissa – ei niistä saa samaa rauhallista ja viihtyisää fiilistä, joka on mielestäni kuitenkin erittäin merkittävä osa Sherlock Holmesin seikkailujen ikivihreää viehätystä. Vaikka teknologian ynnä muun maailman kehittyminen nostaa vaatimuksia ja odotuksia aina korkeammalle, pohjimmiltaan ihminen ei ole niin hektinen ja muodista riippuvainen olento, etteikö edelleenkin arvostaisi tiettyjä hyväksi havaittuja kaavoja, esimerkiksi klassisia sellaisia, jotka pitävät pintansa vuosikymmenistä tai vuosisadoista toiseen.
