Kun televisiosarja perustuu kahden pääosanäyttelijän väliseen säkenöivään kemiaan, ja tuotanto päättää pudottaa toisen staroista pois kuvioista (toim.huom. aivan kuten Leffatykki.comin uutisosio “ennusti” jo elokuussa 2013), syntyy Homelandin neloskauden kaltaisia lässähdyksiä. Edes Claire Danesin pätevyydellä ei ole mitään merkitystä, jos, ja kun, hänen kulttihahmonsa Carrie Mathison syöstään puoli vuotta kolmoskauden tapahtumien jälkeen taisteluun, jossa tylsyys on terroristejä väkevämpi voima.
Israelilaiselta Sodan vangit -sarjalta lähtökohdat ominut Isänmaan puolesta on kuin varkain edennyt jo neljännelle kaudelle. Väistellyt salaliittojen ja mielen oikkujen ansakuoppia (jenkkiläisten ihan joka paikkaan yltävien kamerayhteyksien kanssa), vain jotta se voisi todeta olevansa eksyksissä Pakistanin hiekka-aavikoilla. Eikä apua löydy mistään, kun diplomaatit jauhavat saleissaan. Tuhansien kilometrien päässä sankaritartaistelijaäiti Mathisonista oleva jälkeläinen on silkka sivuseikka, kun Haissam Haqqani (turkkilaissyntyinen Numan Acar) käy pyhää sotaansa USA:n joukkoja vastaan ja oman maan etu vaatii Carrieta jopa vamppaamaan pakistanilaisnuorukaisen (intialainen Suraj Sharma) pauloihinsa.
Homelandin IV on kauttaaltaan vaisu ja Mandy Patinkinin olemusta väsyneempi kokonaisuus, joka näyttää käynnistyvän kymmenennen jakson järkyttävissä käänteissä. Tämän jälkeen kuitenkin valutaan puolinopeudella kohti viitoskauden tervetulleeksi toivottavaa kompromissipäätöstä. Eikä pahiksen roolin saanut Pakistan ole ainoa, joka pettyy. Kolmea edellistä kautta suuresti arvostaneen täytyy nostaa pakolla positiivisten seikkojen lyhyeen luetteloon Peter Quinn -hahmon rankka juopotteluputkiosuus ja kasvu henkilönä sekä Mark Mosesin niljakas suoritus suurlähettilättären aviomiehenä.
