Jaahah… Jälleen kerran Kolmas maailmansota kolkuttaa ovella vaihtoehtotodellisuudessa, jossa Britannia ei ole menettänyt suurvalta-asemaansa. James Bondilla (Brosnan) on vain kaksi päivää aikaa ratkaista juttu tai käy huonosti. Elokuva siis kasaa Bondin kaikkein kliseisimmät juonikuviot yhteen, ja koko paketti kruunataan Timothy Daltonin jälkeen kaikkien aikojen huonoimmalla, karismattomimmalla ja ärsyttävimmällä Bondilla eli Pierce Brosnanilla. Minulla ei sinänsä ole mitään Bond-leffojen tiettyä kaavamaisuutta vastaan – päinvastoin, elokuvasarjan tietyt pysyvät elementit ovat koko sarjan ja myös yksittäisten elokuvien koossapitävä voima, ja hyvän ja pahan taistelu on ihan hyvä tarinan perusidea – mutta Huominen ei koskaan kuole ei yksinkertaisesti onnistu tuomaan Bond-elokuvien konseptiin mitään uutta.
Juoni on käsittämätöntä huttua. Kuinkahan moni media-alan suuryrityksen omistaja juonii sodan vain jotta saisi lehdilleen lisää levikkiä. Lisäksi stoori leviää joka suuntaan ja Bond-säntäilee ympäri maailmaa tuhoamassa paikkoja ilman sen kummempaa syytä. En myöskään pidä Brosnan-Bondien haudanvakavasta asenteesta. Onhan niissä nyt vähänlaisesti huumoria, mutta Conneryn ja Mooren elokuvat erottuivat edukseen agentti- ja toimintaseikkailujen massasta juuri omaperäisyydellään ja kepeällä otteellaan. Brosnanin kauden tekeleitä taas leimaa se, että ne on tehty “vakavammin”, mikä tämmöisen räiskeen keskellä lähentelee puuduttavuutta. Jos asiaa haluttiin lähestyä ei-niin-humoristisesti, olisi kannattanut valita “Casino Royalen” ja Daniel Craigin aikustunut ja hienovaraisempi tyyli. Tällaisia toimintasekoiluja kun on kolmetoista tusinassa.
Oli tässä kuitenkin pari hyvääkin ajatusta. Saksalaisittain puhuva, erikoiseen kidutukseen erikoistunut pahiksen apuri on aika hauskaa seurattavaa ja tuo tuulahduksen vanhojen Bondien ajoittaisesta komediasta. Muilta osin Huominen ei koskaan kuole onkin sitten vähän väsähtänyt ja turhan vakavissaan tehty äksön-pläjäys.
