Televisioelokuvat. Nuo teatterilevitykseen päässeiden leffojen riettaat pikkuveljet, joiden herättämät mielikuvat ovat usein harmittavan negatiivissävytteisiä. Halvannäköinen, teatraalinen, epäuskottava tahi tylsä saattavat olla juuri sinun suustasi kuultavia adjektiivejä kuvaamaan näitä elokuvamaailman syöpäläisiä, joita sikiää jokaisesta kivenkolosta harva se hetki. Täydellisen kärjistävä ote unohtaen en itse koe televisioelokuvia oletusarvoisesti huonommiksi kuin muitakaan tämän jalon taiteen muotoja, erilaiset resurssit toki saattavat (ja luultavasti niin tekevätkin) vaikuttaa lopputulokseen. My Zinc Bed on televisioelokuva jos joku ei vielä tätä yhtäläisyyttä kehdannut vetää. Ja siinä näkyvät valitettavasti kaikki ne kliseet, joita edellä olen maininnut, mikä tekee sen katsomisesta yhtä ratkiriemukasta kuin kolikonheitosta lantilla, jossa on kaksi kruunaa.
Leffa kertoo alkoholistireportterista nimeltä Paul (Paddy Considine), joka sattuu tekemään artikkelia miljonääristä nimeltä Victor Quinn (Jonathan Pryce). Mainittu herramies on suorasanainen idealisti, jolta ei tarina helposti lopu. Vaikka lehtijuttua ei lopulta julkaistakaan Victor vakuuttuu niin päähenkilömme potentiaalista, että tarjoaa tälle töitä. Tämän ainutlaatuisen juonikehyksen ansiosta hän sattuu tapaamaan miljonäärimme viehättävän vaimon Elsan (Uma Thurman), joka puolestaan on entinen alkoholisti. Totaalisen puskista tuleva yhteinen kokemusmaailma saattaa Elsan ja Paulin yhteen tavalla, joka kiinnostaa Curling kiviäkin.
Fakta tässä vaiheessa lienee se ettei juoni ole onnistunut nappaamaan mielenkiintoani. Ehkäpä loistava näyttelytyö sitten? Ja ketut! Koko leffa on ärsyttävän luonnotonta pönötystä, jossa mikään kommunikaatio ei kuulosta luonnolliselta. Tämän lisäksi kaikki kolme päähahmoa kärsivät karmeasta puheripulista: tuntuu melkein kuin joku pitäisi asetta heidän ohimollaan ja vetäisisi, jos he hiljenevät pidemmäksi aikaa kuin kolmeksi sekunniksi. Jotakin voisi pelastaa jos hahmoilla olisi edes rippusen verran mielenkiintoista sanottavaa. No eipä kenelläkään ole. Itse asiassa dialogi on niin typerää sekä turhanpäiväistä, että jouduin pysäyttämään leffan pariin otteeseen vain naamapalmuttaakseni kotvan ajan kaikessa rauhassa.
Sitten siihen näyttelemiseen. Scheissea. Paskaa. Kakkia. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Käsittääkseni elokuva perustuu näytelmään, mikä seikka selittänee kaiken tarpeellisen ja tarpeettoman. Tällaista näyttelyn riemujuhlaa ei kenenkään pitäisi joutua todistamaan. Varsinkin Thurman on aivan pihalla kaikesta. Koko ajan. Krediittiä on kuitenkin annettava Jonathan Prycelle siitä, että hän edes yrittää tavalla, jota voi etäisesti kutsua näyttelemiseksi. Harmi vain ettei hänenkään roolihahmonsa sano MITÄÄN suun avaamisen arvoista. Vähäinen sanoma esimerkiksi kapitalismin kiroista sekä alkoholismista (minkä puimiseen käytetään varmasti 75% elokuvan liian pitkästä kestosta) hukkuu muun diipa-daapa-pippa-paapan alle.
My Zinc Bed näyttää halvalta, on vuoroin naurettavan koomainen tai pöhkön teatraalinen mötkö täysin vailla minkäänlaista koukuttavaa elokuvallista arvoa. Ainoa mahdollinen hyöty tämän näkemisestä tulee siitä kuinka keskinkertaisiakin elokuvia pystyy filmin jälkeen arvostamaan enemmän. Puolta tähteä en silti anna, koska tämä mötkäys ei herätä voimakasta halua suorittaa levylle välitöntä katoamista maan pinnalta, leffa kun imee sinusta siihen tarvittavan energian. Pläjäystä ei myöskään kannata katsastaa sen huonouden vuoksi, sillä tässä ei ole ensimmäistäkään torttua kullaksi tai edes pronssiksi kiillottavaa tekijää. My Zinc Bed on yksinkertaisesti umpisurkea suoritus, jota masokistitkin välttelevät kuin ruttoa.
