Pitkä aika on kulunut, kun ilmoitettiin Richard Linklaterin palkkanneen 6-vuotiaan Ellar Coltranen nimirooliin elokuvassa Boyhood. Elokuvan kuvaukset kestivät 12-vuotta. Näemme realistisen kasvutarinan, jossa näyttelijät oikeasti vanhenevat. Riski oli suuri elokuvaa tehdessä, jotkut näyttelijät olisivat voineet luopua projektista. Mutta riski kantoi. Elokuva on taivaisiin kehuttu ja ehdolla kuuteen Oscar-palkintoon, mukaanlukien paras elokuva, jonka se todennäköisesti voittaa.
Keskiössä on 6-vuotias Mason (Coltrane), jonka Olivia-äiti (Patricia Arquette) jätti juuri sen hetkisen poikaystävänsä, ja perhe, johon kuuluu myös ärsyttävä isosisko Samantha (Lorelei Linklater) päättää muuttaa. Yllättävän paluun tekee myös ikuiseen nuoruuteen juuttunut isä (Ethan Hawke). Sitten taas muutetaan ja taas, äiti menee uusiin naimisiin ja eroaa uudestaan, koulu vaihtuu, collegen ovet kutsuvat. Arkea. Sellainen Boyhood pähkinänkuoressa on.
Ja nyt seuraavissa virkkeissä vastaan, että onko Boyhood monien 5-tähden leffa-arvostelujen hehkutuksen arvoinen. Sanotaan että kyllä ja ei. 12-vuoden kuvausaikataulu on ennennäkemätön. Kiinnostavinta on leffan aikana seurata henkilöiden kasvua sekä fyysisesti, että henkisesti. Jos 12-vuotista sitoumusta ei olisi, pidettäisiinkö leffaa vuoden 2014 parhaimpana, tuskin. Boyhoodin tarina on oikeaa arkea, niin hyvässä kuin pahassa. Tarina on realistinen monelta kantilta katsottuna ja hienosti kerrottu. Arkisuus käy myös elokuvan kohtaloksi. Elokuvien ydinasiat on sen taika. Sitä Boyhood ei sisällä. Elokuva on kuin 12-vuotta kuvattu ja leikattu kotivideo, joten sitä ei hirveen kiinnostavana voi pitää. Parempaa olisi saatu, jos Linklater olisi kuvannut Masonin elämän käännekohdittain. Elokuvassa on esillä monia teemoja, nuoruusongelmia yms. Pieninä paloina joka vuodelta kuvattuna Boyhood sysää monen tärkeän teeman roskakoriin. Harmi, koska sillon elokuvan tarina olisi vetänyt enemmän pauloihinsa.
Näyttelijät ovat parasta elokuvassa. Oscar-ehdokkuuden saanut Ethan Hawke on loistava ja mukavan rento loppupuolella kumminkin ryhdistäytyvän isän roolissa. Äitiä esittävä Arquette on myös mahtava, ansaitsisi Oscarin, jonka hän luultavasti pokkaa. Ohjaajan tytär Lorelei Linklater ei myöskään ole ollenkaan huono. Eniten harmitusta tuottaa Ellar Coltrane, jonka näyttely elokuvan aikana on ristiriitaisen ristiriitaisempaa. Välillä hän saa Masonista aidosti välitettävän, välillä hän on laimea ja yhdentekevä etenkin elokuvan loppupuolella. Harmi, sillä Boyhoodia katsoessa elokuvan päähahmosta kiinnostuu vähiten, vanhemmat vievät huomion.
Eli siis. Boyhood ei ole elokuva. Se on oikeaa elämää. Se on realistinen kasvutarina, mutta siitä ei nauti kuin elokuvasta, joka tarjoaa oikeita tunteita, elokuvasta, jossa on kiinnostava juoni. Kaiken tavallisuuden ansiosta Boyhood esittää kysymyksen: ”Mitä elämä oikeastaan tarjoaa?” Se on osuuvaa. Linklaterin käden työn, näyttelyn ja muutaman sanoman ansioista se ansaitseekin neljä tähteä, mutta se ei ole mestariteos, eikä pääse top-listoilleni. Parhaan elokuvan Oscarin soisin jollekin muulle, vaikkapa Birdmanille.
